Rimmin kylässä Kuhmossa joku hankki ennen vuotta 1958 niin kovaäänisen kukon, että sen kiekuminen kuului Akonlahteen asti. Kun kiekumisesta ei tuntunut tulevan loppua, viranomaiset hermostuivat ja polttivat Akonlahden.
Ratkaisuun oli myös muita perusteita. Vienalainen Akonlahti sijaitsi syrjässä, teiden kunnossapito oli hankalaa ja elintarvikkeiden kuljetus kävi kalliiksi. Kylältä puuttui alkeellisinkin perspektiivi.
Viena ja Aunus elivät sodan jälkeen vain joidenkin epäonnisten etunimissä, joten Akonlahden kohtaloa meillä ei ruvettu suremaan eikä siitä juuri tiedettykään. Kun SKS julkaisi vuonna 1965 Vilho eli Vasselei Jyrinojan muistelmateoksen Akonlahden arkea ja juhlaa, ajantasaisessa esipuheessa ei mainittu, että kylä oli sitten viime näkemän haihtunut savuna ilmaan.
Jos kukonlaulu kuului niin hyvin rajan takaa, mitä muuta siltä taholta oli odotettavissa? Televisiopropagandaa? Lättähattuja? Rocksaastetta?
Kuvataiteen karelianismissa, kultakauden voittoisassa aatevirtauksessa, Akonlahti oli kuitenkin alkukoto ja kehto. Kesällä 1890 Akseli Gallen-Kallela teki Louis Sparren kanssa Akonlahteen kaksi retkeä, ihaili ainoan kerran elämässään rajantakaisia laulumaita ja imi vaikutteita, jotka pulppusivat esiin suurissa Kalevala-maalauksissa.
Gallen-Kallelan mielestä Akonlahdessa asui vieraanvaraisia hengen ylimyksiä, kuin Skotlannin klaaniherroja. Ortodoksiusko ei istunut pakanataiteilijan kalevalaisiin haaveisiin, mutta myös sanan mahti näytti olevan voimissaan ja vanhan sivistyksen merkit olivat ilmeiset.
Vauras ja komea, yli sadan talon Akonlahti levittäytyi Kiitehenjärven rannoilla vain kivenheiton päässä Suomesta. Elias Lönnrot tallensi Akonlahden kuuluilta runonlaulajilta ja tietäjiltä Kalevalan keskeisiä jaksoja ja hänen jäljissään sinne vaelsi katkeamaton jono kerääjiä, tutkijoita ja taiteilijoita.
I. K. Inhan valokuvat kertovat parhaiten, miten rikasta oli vienalainen kulttuuri, miten herkkäpiirteisiä olivat ihmiset ja miten syvinä siinsivät selkoset. Akonlahti ja muut kylät muistuttivat eittämättä Suomea, mutta kaikki oli jotenkin aidompaa, pyhempää ja puhtaampaa.
Sen verran rennolla kädellä Suomen rajat on kuitenkin piirretty, ettei Vienaa ole saatu pysymään kokonaan Venäjän puolella. Siinä missä Kannas ja Laatokan Karjala ovat sulaa historiaa, Suomessa on edelleen kolme vienalaiskylää, Kuivajärvi, Hietajärvi ja Rimpi.
Lähinaapureilla Rimmillä ja Akonlahdella oli sukusiteitä, kauppakontakteja ja yhteinen hautausmaa, mutta niinpä vain raja ne erotti. Toisessa kylässä toteltiin Suomen ja toisessa Venäjän herroja, toisessa viriteltiin kaiketi Maamme-laulua ja toisessa vastattiin keisarihymnillä.
Todellisuudessa rajasta ei näissä kylissä paljon piitattu. Autonomian kaudella rajan ylittäminen ei ollut arvatenkaan ongelma, mutta itsenäisyyden vuosinakin sukulaisiin mentiin niin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Ja väitetään, että vielä 1980-luvulla – jolloin Akonlahtea ei tietenkään enää ollut – Kuhmon metsissä erottui kymmeniä rajalle johtavia polkuja.
Jatkosodan miehitysaika ravisteli myös Akonlahtea ja jotkut siirtyivät tässä vaiheessa Suomeen. Kylän väkiluku ei siitä vähentynyt, sillä uusia muuttajia tuli eri tahoilta. Kolhoosi pyöri, leipää riitti, olot tasaantuivat hiljakseen.
Kansainvälinen kilpailu alkoi kuitenkin 1950-luvulla kiristyä, joten Neuvostoliitto päätti laatia maaseudulle perusteellisen saneerausohjelman. Kehityskelvottomien kylien palvelut ajettiin alas, kolhoosit lakkautettiin ja niiden työntekijät patistettiin taajamiin.
Tavoitteena oli asuttaa ihmiset kerrostaloihin, mutta kun niitä ei noin vain tyhjästä polkaistu, vanhoja hirsitalojakin otettiin kuormaan mukaan. Enimmäkseen kylät jäivät silti autioina ja hylättyinä paikoilleen.
Akonlahtea tämä ei valitettavasti koskenut, sillä sitä rasitti myös väärä sijainti. Jos kukonlaulu kuului niin hyvin rajan takaa, mitä muuta siltä taholta oli odotettavissa? Televisiopropagandaa? Lättähattuja? Rocksaastetta?
Akonlahden asukkaille annettiin muutama tunti kerätä tavaransa ja hyvästellä kotinsa ja sitten huonompijalkaiset kiidätettiin lentokoneilla Uhtualle. Parempijalkaiset kompuroivat vauhkojen lehmien kanssa perässä, mutta kun Uhtualla ei ollut ylimääräisille siivatoille rehua, ne piti tappaa. Kauniiksi lopuksi kaikki Akonlahden talot sytytettiin tuleen.
Tarina on traaginen ja erityisen ikäväksi sen tekee myöhäinen ajankohta, vuosi 1958. Neuvostoliiton parjaaminen on suosittua kansanhuvia, mutta jokunen moitteen sana on suunnattava myös Suomeen, sillä Rimmistä, Akonlahden naapurista, on niin ikään vain rippeet jäljellä.
Talvisodan aikana omat suomalaisjoukot polttivat Rimmin vienalaistalot eikä uusia noussut, koska sodan jälkeen vanhaa karjalaistyyliä ei ollut enää lupa käyttää. Samassa roihussa meni hyvä nivaska kansallisaarteita, Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia maalausluonnoksia, jotka Elias Ahtonen oli saanut muistoksi.
Valkopartainen Elias, Rimmin Uljaska, antoi Gallen-Kallelan kuulussa Aino-triptyykissä kansanrunojen Väinämöiselle kasvot. ”Toinen käsi oli mulla pääpuolta, toinen takamusta ottamassa kun se Joukhaisen siukku oli veessä”, Uljaska selitti teoksen syntyvaiheita.
Uljaskan sosiaalisesta asemasta liikkuu kahdenlaista tietoa. Janne Gallen-Kallela-Sirén ja eräät muut eteläiset lähteet väittävät hänen majailleen lentiiralaisessa salotorpassa; Kuhmossa taas ollaan sitä mieltä, että Uljaska oli Rimmin kylän alkuasukas ja talon arvovaltainen isäntä.
Säätyläistaiteilijoille kaikki herraskartanoa vähäisemmät rakennukset olivat helposti torppia ja maaseutua tuntemattomat kirjoittajat nielevät tulkinnat sellaisinaan. Joku voisi joskus perata, millainen omistuspohja Gallen-Kallelan miltei ammatikseen ”löytämissä” torpissa todella oli. Kuhmolainen Lapinsalmen torppa oli ainakin erämaatalo, jonka pihapiirissä kohosi parikymmentä hirsirakennusta.
Rimmin Uljaska ei asunut torpassa, mutta Rimmin Iita nähtävästi asui. Pian Karjalan mailta kotiuduttuaan Gallen-Kallela keksi Ruoveden Helvetinjärven penkalta Rimmin torpan ja kuvasi siellä – jälleen Sparren kanssa – pientä, kiharapäistä Iitaa. Uskomaton sattuma ja tietysti täysi syy sekoittaa syrjäkulmalaisten töllit toisiinsa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 