Pihkapuseroinen ja kumiteräsaappaissa asteleva jätkä kuului 1950-luvulla vakituisesti Lieksan katukuvaan. Parhaimmillaan Lieksan seudun savotoissa ja uitoissa työskenteli jopa tuhat miestä. Lieksassa oli 1950-luvulla 25 tukkikämppää, joihin voitiin majoittaa kerralla yli 600 miestä.
Lieksalainen Unto Palokas kertoo kirjassa Jätkän elämää, että varsinkin hakkuu- ja uittokausien väliaikoina jätkiä oli erittäin runsaasti näkyvissä.
Samoin kuin Brasilian köyhät ja kurjat osallistuvat kerran vuodessa Rion karnevaalien riehakkaaseen menoon, halusi metsäkämppien asukaskin välillä unohtaa huolet ja murheet tullessaan korvesta Lieksaan. Silloin ei metsien mies ollut köyhä eikä kipeä.
Palokas arveleekin, että tuskinpa Lieksa olisi tänä päivänä edes nykyisenkään kaltainen ilman 1940–60 -lukujen suursavottalaisten tuomaa rahaa. Niin perheellisen kuin yksinäisen savottalaisenkin rahoille oli käyttöä, sillä puutteet ja tarpeet eivät koskaan loppuneet heidän elämästään. Lieksasta yksinäinen kulkujätkä saattoi hankkia itselleen uudet varusteet, aina saappaista lippalakkiin. Hän ajeli taksilla paikasta toiseen, söi ravintolassa herroiksi ruokaryyppyineen ja asui maksullisissa majapaikoissa.
Halkopinojen samba
Noina jätkän karnevaaliaikoina ei asiakkaita puuttunut Lieksan Seurahuoneelta, ei Rajapirtistä, Kulmalta enempää kuin ”Reppubaaristakaan.”
”Useimmiten täynnä janoisia jätkiä oli myös asemaravintola, jossa terhakkaana järjestyksenvalvojana ja vessan avaimen ylimpänä haltijana asteli arvokkaasti useita vuosia, monille tutuksi tullut entinen poliisi, joka ´Piippu-Villenä´ tunnettiin”, Palokas kirjoittaa.
Aseman seudulla sijaitsi myös metsätyömiehille tarkoitettu majoituspaikka sekä eräänlainen työnvälitystoimisto. Höyryveturien ”ruoaksi” tarkoitettujen lukuisien halkopinojen välissä myös kuhisi elämää. Siellä naukkailtiin taskulämmintä ”kippurahäntää.” Tosin virkavallan edustajien tilat kuten putkat sijaitsivat vajaan sadan metrin päässä ”juhlapaikalta,” asema-aukion laidassa.
Palokas arvelee, että jätkän oopperaa oli tuohon aikaan tuulen humina hongikossa, metsien ja teerien keväiset soidintanssit, valkosulkaisten joutsenten pesäpuuhat keväisellä salojärvellä sekä kurkien arvokas astelu suomättäältä toiselle, sammakoita etsiessään. Siinähän on jotain järkeä toisin kuin salongeissa strutsinsulissaan astelevien daamien joutilaisuudessa.
Suomi elää puusta –iskulause tuntuukin tässä valossa vuosi vuodelta entistä ontommalta. Vuonna 1946 metsä- ja uittotyöntekijöitä oli yli 300 000. Määrä oli laskenut 1990-luvulle tultaessa alle kahdenkymmenen tuhannen. Parhaimmillaan hevosiakin oli savotoissa satatuhatta.
Hakkuumäärien kehitys seurasi 1950-luvun lopulle saakka myös työvoiman määrää. Nyt vajaan kymmenen tuhannen miehen työpanoksella otetaan vuosittain metsistä samat noin 35 miljoonan kuution hakkuumäärät kuin ennen 300 000 miehen ja sadantuhannen hevosen voimin.
Lieksan kauppalassa oli 1960-luvulla yli 26 000 asukasta, nyt 12 700.