Aatelispesän pappakulta

Kolumni / Pirjo Hämäläinen

Minun on ollut aina helppo muistaa, milloin Arvid Järnefeltin kolmiosainen suurteos Vanhempieni romaani valmistui. Se tapahtui vuonna 1930, samoihin aikoihin kun vanhemmistani eläväisempi, hiljan kahdeksankymmentä täyttänyt äiti syntyi.

Vanhempieni romaani ei ole minulle mikä tahansa kirja, sillä käytin sitä vertailumateriaalina kirjoittaessani Elisabetin romaania (WSOY 1999), selvitystä Järnefeltin perheen pietarilaisista sukulaisista eli Clodteista, tolstoilaisesta heräämisestä ja muista venäläisyyksistä.

Kiinnostukseni Elisabet Järnefeltiä kohtaan juontuu vuosikymmenten takaa, mutta kun raotin kauan epäröityäni Jouni Yrjänän ja Teemu Keskisarjan laatimaa Alexander Järnefeltin elämäkertaa (SKS 2009), minulle paljastui, että kuulun siihen feministifalangiin, joka alkoi 1900-luvun lopussa kaivaa aiheellisesti unohdettuja naisia ylös haudoistaan.

Elämäkerrassa tuodaan painokkaasti esiin, miten kummalliseksi tilanne on vääntynyt. Elisabet Järnefeltin saavutukset rajoittuvat pariin lasten lukemistoon, mutta silti feministien punakynnet ovat naputtaneet hänestä hyllymetreittäin tekstiä.

Alexander Järnefeltistä feministit ovat tehneet tylsän topografin ja kuivan kuvernöörin, vaikka pappakulta oli perheen johtava kulttuuripersoona, joka harjaantui Haminan kadettikoulussa sekä tieteisiin että taiteisiin. Tähän verrattuna Elisabetin pietarilainen yksityiskoulu ja kotiopetus ovat yhtä tyhjän kanssa.

No, Elisabet hankki niin paljon koulutusta kuin tyttö 1800-luvun puolivälin Pietarissa saattoi saada. Sitä paitsi opintoviikkojen määrällä ei kenenkään kulttuuritasoa mitata. Vaikutusta on monella muullakin seikalla, vaikkapa sillä, onko juopon virkamiehen poika Tohmajärven kirkolta vai Venäjän kuuluisimman kuvanveistäjän veljentytär ja taideakatemian professorin sisko.

Sen verran häveliäisyyttä minulla tietysti on, etten kutsu Alexanderin elämäkertaa Elisabetin romaanin rinnakkaisteokseksi. Vanhempieni romaani häälyy joka tapauksessa kummankin taustalla ja minun laillani Yrjänä ja Keskisarja oikovat Arvid Järnefeltin virheitä.

Mutta olemmeko me Vanhempieni romaanista kirjoittaneet sortuneet itsekin virheeseen? Tarkoittaako nimen ”romaani” todella kirjaa vai olisiko se sittenkin romanssi, rakkaustarina?

Dokumentista ei ainakaan ole kyse, sillä Arvid on karsinut perheen elämästä eräitä hyvinkin keskeisiä henkilöitä. Kun alun pääjuonena on nuoren Elisabetin yksinäinen muutto Pietarista Suomeen, kuvioon ei sovi lainkaan Katja-sisar, joka muutti tänne jo aiemmin ja asui Elisabetin naapurissa.

Katjan lisäksi pois on pyyhkäisty Katjan aviomies Login Bolshev, Alexanderin läheinen kollega, ja rivi Bolshevin lapsia, Arvidin serkkuja ja kasvinkumppaneita. Samankaltaiseen tulokseen päästäisiin, jos Kotikadun historiasta eliminoitaisiin Luotolat ja mainittaisiin vain Mäkimaat.

Ajatus rinnakkaisteoksesta kaatuu myös siihen, että suvun suhtautumisessa on ollut melkoinen ero.

Esipuheen mukaan Alexanderin elämäkertaa varten perustettiin historiatoimikunta, jonka tärkeimpiä jäseniä olivat professori ja sukulaismies Ohto Manninen, professori Markku Kuisma sekä suvun mahtavat teollisuusmagnaatit Arvi, Olli ja Martti Paloheimo. Avustavaa väkeä oli runsaasti ja koko lystin maksoi suku.

Minun Elisabet-kirjalleni ei toimikuntia kasattu. Ilmapiiri oli erittäin jäätävä ja minua syytettiin koko ajan väärästä asenteesta. Maalaistonttu kun olen, en ymmärtänyt, mikä arvon aatelisia asenteessani risoi, mutta kompastuskivenä ei tainnutkaan olla Elisabetin ja Juhani Ahon lemmenjuttu, kuten erehdyin luulemaan.

Alexanderin elämäkerrassa skandaalista puhutaan nimittäin harvinaisen suorasukaisesti. Makasiko Elisabet Jussin kanssa, kirjoittajat kysyä täräyttävät niin, että minunkin parkkiintuneita poskipäitäni kuumottaa.

Mutta täysin aukotonta suvun vastustus ei sitten ollutkaan. Pelastajaksi ilmaantui vaikutusvaltainen mies, joka ryhtyi minua muilta salaa ja äärimmäisen anonyymisti auttamaan. Hetkeäkään aikailematta hän pirautti Pietariin ja kohta jo seisoin kasvokkain baronessa Karina Clodt von Jürgensburgin kanssa.

Myöhemmin astui esiin toinenkin ymmärtäjä, suurenmoinen nainen, joka täytti kukkaroni Clodteille vietävillä rahoilla. Saksalaissyntyiset paronit ja paronittaret joutuivat heti ensimmäisen maailmansodan aikaan vaikeuksiin eivätkä he vapaalla Venäjälläkään kommunalkoja kummemmissa palatseissa asuneet.

Järnefelt-tutkimus jakautuu suvun auktorisoimiin ja auktorisoimattomiin teoksiin. Viisas ja humaani Juhani Niemi on ollut Arvidista kirjoittaessaan ilmeisen riippumaton, mutta Leena Lindqvistin pahasti onnahtelevassa Eero-kirjassa kiitellään sukulaisten hallitsemaa nimikkoseuraa henkisestä ja taloudellisesta tuesta.

Suvun huolenpito kohdistuu ennen muuta Alexanderiin ja Eeroon, joiden kunniaa minä tulin kaiketi kolhaisseeksi. Jonkun pelottoman kannattaisi silti pohtia, millainen Eero oli poliittisena toimijana ja venäläisten ystävänä.

Eero Järnefeltin Maksim Gorkille järjestämät päivälliset ovat tunnettu tosiasia, mutta miksi kaksoisagentti Jevno Azef ja suurterroristi Boris Savinkov vierailivat Eeron luona, kuten Jukka Rislakki on huomannut?

Alexanderin elämäkerrassa Eero pestään puhtaaksi jopa Venäjän taiteelle tyypillisestä säälistä. Maalausta Kaski eli Raatajat rahanalaiset (1893) tulkittiin pitkään väärin, tekijät moittivat, mutta nyt he ovat nähneet valon ja tietävät, että Eero varoittaa siinä isänsä äänenpainoin kansallisvarallisuuden hukkaamisesta.

Uusi tulkinta vaikuttaa aika inhorealistiselta. Maalauksen etualalla, kaskimaalla, seisoo noen tuhrima tyttö, jonka vatsa on nälästä turvonnut. Tyttö katsoo suoraan ulos kuvasta, vetoaa tai syyttää, se on makuasia, mutta sanoma on niin tärkeä, vieläpä pyhä, että hänen päänsä ympärillä hohtaa sädekehä.

Koskeeko tytön sanoma siis kansallisvarallisuutta? Älkää, hyvät loiset, haaskatko metsiä, sillä isännät tarvitsevat niitä tukkikauppoihinsa! Milläs saliin ostetaan tuliterät toppamööpelit, jos vihreä kulta haihtuu harmaana savuna ilmaan?

Afäärien takiako nääntynyt tyttö maalaukseen laitettiin? Uskokoon ken ilkeää.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.