Hetket jotka jäivät 33
Tämä sarja päättyy nyt tähän.
Ikuisesti elämään jääneiden elokuvahetkien muisteleminen on syytä lopettaa johonkin poikkeuksellisen suureen kokemukseen. Niitähän riittäisi, mutta valinta osui tällä kertaa Jean Renoirin Yhdysvalloissa ohjaamaan vastarintaelokuvaan Tämä maa on minun (This Land is Mine, 1943).
Pienessä kaupungissa miehitetyssä Ranskassa eletään näennäistä rauhan aikaa. Elämä jatkuu, ainakin jos hoitaa työnsä kyselemättä mitään. Niin tekee myös opettaja Albert Lory (Charles Laughton). Vastarintaliikkeen lentolehtiset eivät häntä kosketa. Ne Albert aikoo polttaa, mutta viime hetkellä katse kiinnittyy otsikkoon: ”Vapaus.”
Albert on pelkuri. Mutta ei ole suuri juonipaljastus kertoa hänen lopulta kasvavan sankariksi.
Albert Lory saa syytteen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Vastarintaliike taas pitää häntä ilmiantajana.
Sellissä miehitysjoukkojen johtaja tarjoaa Albert Lorylle vapautta vastineeksi siitä, että tämä lopettaa oikeudenkäynnissä poliittiset puheet saksalaisvaltaa vastaan. Imagosyistä miehittäjä haluaa oikeuden istuvan muodollisen vapaasti.
Suostuuko Albert yhteistoimintaan ja pelastaa sillä tavalla henkensä?
Näyttää jo suostuvan, mutta aamulla hän näkee jotain rohkaisevaa. Istunnon jatkuessa täysi sali kuuntelee Albert Loryn puhuvan:
”Meidän on vaikea ymmärtää, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Työläiset ymmärtävät, kuka on vihollinen, koska miehitysvalta tekee heistä orjia. Mutta keskiluokkaiset erehtyvät uskomaan, ettei Saksan voitto olekaan paha asia.”
Albert Lory yllyttää kaupunkilaisia sabotaasiin vihollista vastaan. Sen vuoksi kaupunkiin tuotaisiin lisää miehitysjoukkoja, jotka ovat poissa rintamalta.
Sitten hän puhuu suoraan natseille:
”Teidän on tuomittava minut kuolemaan. Ei siksi, että olisin tappanut Lambertin, mitä en tehnyt, vaan siksi että puhun totta. Totuutta miehitysvallan alla ei voi olla. Se on vaarallinen.”
uutiskirje 
