Saariselällä vietettiin viikonvaihteessa Tunturibluesin 20-vuotisjuhlaa korkeatasoisen musiikin siivittämänä. Esiintyjiä oli sekä Suomesta että Yhdysvalloista.
Mutta musiikki ei ollut bluesia, sitä alkuperäistä tai bluesina yleisesti tunnettua mustan amerikkalaisen perinnemusiikkia. Esityksiä voi kutsua kyllä rytmimusiikiksi – jonka perimmäisiä vaikuttimia jopa countryrockin ja popin puolella on afroamerikkalainen rhythm-and-blues.
Silti sanoisin kuullun perusteella, että tunturiblues on musiikkina – pienellä ja yhteen kirjoitettuna – oma lajinsa. Sen tulee viihdyttää talvituristia niin illallispöydässä kuin tanssilattialla. Ja sen tunturiblues teki.
Virtuoosi Bill Kirchen Amerikasta
Maineikkain ja virtuoottisin Tunturibluesin esiintyjistä oli hieman yli kuusikymppinen huippukitaristi Bill Kirchen, jolla oli oma orkesterinsa. Maukkaimpia Kirchenin juttuja olivat hänen omat rock-and-roll-kappaleensa Commander Cody -bändin ajoilta ja tietysti monet taitavasti esitetyt r&b-klassikot.
Telecaster-kitaraansa hämmästyttävän notkeasti edelleen soittava Kirchen ilahdutti yleisöään eräässä pitkässä jamikappaleessa soittamalla vähintään 30 maailman huippukitaristin tyylillä, yksi kerrallaan. Jimi Hendrix meni tyylipuhtaasti muiden mukana kitaraa pään takana niskassa soittaen.
Iskelmäkin suomalaista juurimusiikkia?
Iskelmämusiikissa menestynyt Tuure Kilpeläinen esitti tunturibluesinaan soulahtavaa amerikanmusiikkia, taitavasti keinahdellen.
Festivaalin taiteellinen johtaja Eero Raittinen veti Noisy Kinda Men -yhtyeineen countryrock-pitoista amerikanmusiikkia, jossa oli muutama jykevä rhythm-and-blues-jyväkin mukana.
Raittinen kutsuu tunturibluesin moni-ilmeistä musiikkisoppaansa juurimusiikiksi – johon ehkä Kilpeläisen jameissa esittämät iskelmätkin sopivat juurevana suomalaisena uuskansanmusiikkina.
uutiskirje 
