Käsitteiden kimpussa 2/5
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 28.1.2011.
Työelämän ja yhteiskunnan muuttumista epävarmaksi on kuvattu yhteiskuntatieteissä aina 1970-luvulta saakka termillä prekarisaatio. Termillä on tarkasteltu teollisen työn reunoille ja ulkopuolelle jäävien ihmisten kohtaamaa työn muutosta, köyhtymistä ja syrjäytymistä, joka kiihtyi 1980-luvulla muodostuneen rakenteellisen työttömyyden myötä.
Rakenteellinen työttömyys on yhtä kuin fordistisen tuotannon kriisi. Kun kehittyneet eurooppalaiset valtiot vielä 1960- ja -70-luvuilla vetivät työvoimapulassaan kilpaa siirtolaisia tehdastyöhön maailman köyhemmistä kolkista (siis myös Suomesta Ruotsiin), kääntyi suhdanne toiseksi jo 1980-luvulla.
Kunnat ja valtio ovat erikoistuneet työn pätkimiseen lain rajamailla.
1990-luvun laman seurauksena oli selvää, että sellaista tehdashallia ei enää rakenneta, johon mahtuisivat Euroopan kymmenet miljoonat työttömät. Silti ammattityön hinta säilyi korkeana ja pysyvä työttömyys hyväksyttiin korkean tuottavuuden kääntöpuoleksi. Kaikille ei riitä töitä, mutta kaikki elävät siedettävää elämää – siltä näytti ainakin hetken.
Lomautus on
arkipäivää
1990-luvulta lähtien työelämä ja tuotanto mullistuivat postfordismin myötä. Hyvinvoinnin kukoistuskaudella ns. epätyypilliset työt muuttuivat tyypillisiksi. Suomessa voidaan laskea olevan jo noin miljoona epätyypillistä työtä tekevää työläistä.
Samalla myös se järjestelmä, jonka piti auttaa ihmisiä köyhyydessä, on osin muuttunut köyhyyttä ja syrjäytymistä tuottavaksi järjestelmäksi. Työtön pakotetaan vastaanottamaan mitä järjettömimpiä tehtäviä ”aktiivisen työnhakemisen” nimissä. Nuoria pakotetaan työskentelemään ilmaiseksi tai reilusti räätälöidyllä palkalla ”syrjäytymisriskin” verukkeella. Kunnat ja valtio ovat erikoistuneet työn pätkimiseen lain rajamailla niin sairaaloissa kuin yliopistoilla ja virastoissa. Näin lasketaan kustannuksia, kierretään sosiaalimaksuja ja lomarahoja.
Sama tapahtuu myös yksityisellä sektorilla. Hyvää järjestelmää ovat oppineet hyväksikäyttämään kierot työnantajat. Lomautus ei ole enää hätäratkaisu, vaan arkipäivää. Irtisanominen suhdanteiden hetkellisen muutoksen vuoksi on tuiki tavallista.
Työnantajat luottavat siihen, että valtio pitää työvoiman hengissä silloin, kun työläistä ei tarvita. Oikeistolainen valtio puolestaan työntää ihmiset takaisin työmarkkinoille millä tahansa ehdoilla: vuokratyöt, alipalkatut palvelutyöt, paskaduunit ja pakotettu yksityisyrittäjyys ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti.
Koulutuksella ei ole enää selkeää yhteyttä työllistymiseen: korkeakoulututkinnolla pääsee varmasti vain puhelinmyyjäksi. Kun yhdellä osa-aikaisella työllä ei tule toimeen, otetaan rinnalle toinen tai kolmas. Siksi myös työssäkäyvien köyhien määrä lisääntyy.
Työväenliikkeen
pirstaloituminen
Prekarisaatio on tarkoittanut myös työväenliikkeen pirstaloitumista. Yhä harvempi nuori näkee ay-liikkeen sellaisena toimijana, joka puolustaisi yleisesti työläisiä, saati nuoria prekaareja. Yhteiskunnassa puhutaan kyllä kovaan ääneen työpaikkojen puolesta ja vasemmistokin hokee työn vapauttavaa mantraa, mutta yhä useampi nuori aikuinen palaa loppuun pätkätöissä ja elämän yleisessä epävarmuudessa.
Nuoriso suorittaa ja tekee töitä ehkä enemmän kuin koskaan (usein ilmaiseksi) huolimatta siitä, ettei tunnustusta nuorten kiivaalle oravanpyörälle halutakaan antaa.
Ulkoisen ja edustuksellisen tuen puute ei ole auttanut prekaareja löytämään solidaarisuutta keskuudestaan. Ajatus työväestä on rapautunut ja tilalle on tullut mitä erikoisimmilla identiteeteillä varustettu kaikkeen aina valmis sukupolvi. Prekaarissa yhteiskunnassa on pakko pärjätä henkilökohtaisesti, muuten jää jumiin työttömyyspäivärahan ja eläkeputken välimaastoon.
Prekarisaatio ei ole mahdollistanut ”yksilöiden vapaata yhteiskunnallista kehitystä”, vaan se on luonut epäsolidaarisen yksilön, joka on valmis polkemaan toverit oman elossa pysymisen nimissä. Prekaarissa yhteiskunnassa ei ole yhteistä rintamaa, takaseinää joka estää pakenemasta. Prekaari yhteiskunta on täynnä reikiä, aukkoja ja huokoisia rakenteita, jotka mahdollistavat työläisten loputtoman jouston. Prekaarissa yhteiskunnassa poliittiset ongelmat muuttuvat yksilöllisiksi ja ilmenevät erilaisina patologioina.
Prekariaatti
eturintamassa
2000-luvun alusta lähtien nuoret työläiset ovat omaksuneet yhteiseksi nimittäjäkseen prekariaatti-termin. Prekariaatin suurimpia poliittisia haasteita ovat solidaarisuuden, organisoitumisen ja vapauden käsitteiden uudelleenmäärittely.
Ilman solidaarisuutta ja yhteistä organisaatiota, joka liittää toisiinsa niin tehdastyöläiset, tietotyöläiset, hoivaajat kuin palvelijat, ei vasemmistolaisella politiikalla ole enää tulevaisuutta. Ilman yksilön ja yhteiskunnan vapauden suhteen uudelleenmäärittelyä ei nykypäivän työläisillä ole puolestaan kykyä asettaa tavoitteita elämälleen.
Niin kauan kuin emme näe yhteistuumin rakennettuja inhimillisen vapauden ilmauksia yhteiskunnassa – siis poliittista vastarintaa – uppoamme yhä syvemmälle keskinäiseen epävarmuuteen ja epäluuloon. Tämä ruokkii vain yksilöllisiä ääriratkaisuja ja suosii menneisyydellä ratsastavaa katteetonta nostalgiapolitiikkaa.
Vain yhteistoiminta voi ilmaista prekariaatin vapauden kaipuun poliittisesti rakentavalla tavalla. Prekariaatti taistelee 2000-luvun työläisten eturintamassa, uuden työelämän tuntemattomassa maastossa.
Kirjoittaja on politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa.
lehti 