Hyvä poika (Suomi 2011). Ohjaus: Zaida Bergroth. Käsikirjoitus: Bergroth ja Jan Forsström. Kuvaus: Anu Keränen. Musiikki: Mi And L´au. Pääosissa: Elina Knihtilä, Samuli Niittymäki, Eero Aho, Anna Paavilainen, Eetu Julin. (Ensi-ilta on 25.3)
Elina Knihtilä on pelottavan vakuuttava nelikymppisenä näyttelijänä, joka taiteilee uransa, omien pyyteidensä ja äidin roolin vaativalla trapetsilla.
Tapahtumat näyttävät, miten on suojaverkon laita.
Zaida Bergrothin ohjaus tavoittaa kuin ohimennen tärkeitä pointteja.
Zaida Bergrothin ja Jan Forsströmin käsikirjoitus on antanut hyvän ponnistuspohjan kotimaisista valtavirroista poikkeavalle vivahteikkaalle ihmissuhdedraamalle.
Näyttämön valtaavat näyttelijän lisäksi kirjailija (Eero Aho), heidän taiteilijatuttavansa sekä päähenkilön jälkikasvut, joista vanhemman kesäihastus (Anna Paavilainen) on myös keskeisessä roolissa.
Äiti ja pojat matkaavat viikonlopuksi hulppealle huvilalleen.
Tarkoitus on olla kolmistaan, mutta äidille se on liikaa. Hän kutsuu vieraiksi muutaman tuttavan.
Ja siitä se alkaa, supisuomalainen viikonloppu taiteilijavoimin.
Ensimmäinen vieraista sammuu munasillaan pihanurmikolle jo ennen emännän kättelyä. Repäisevässä viuhahdusroolissa nähdään Antti Raivio, seurueen muita jäseniä esittävät Sanna-Kaisa Palo, Pekka Valkeejärvi ja Kaisa Mattila.
Seuraavana päivänä vieraat poistuvat vähin äänin yhtä lukuunottamatta.
Hyvä poika, äidin poika: elokuva on satiirista taiteilijakuvausta enemmän kuvaus äidin ja 18-vuotiaan pojan (Samuli Niittymäki) suhteesta. Kuvioon kuuluvat olennaisesti kummankin orastavat rakkaussuhteet.
Tapahtumien edetessä alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että kasvatuspuolella jotain on mennyt pieleen ilmeisesti heti alusta pitäen.
Isä on jäänyt matkan varrelle, äidin halveksuva repliikki (”mitätön lavastaja, asuu jossain Lapissa”) kertoo muun ohessa aika paljon.
Kohtaus on kuvaava osoitus siitä, miten Bergrothin ohjaus tavoittaa kuin ohimennen tärkeitä pointteja, on kysymys sitten henkilöiden luonteesta tai ylipäänsä ihmissuhteiden jännitteistä ja mutkista.
On myös nuorempi poika. Hänelle videokamera tuntuu olevan äidin korvike. Ja se on pojan onni.
Juonikuvio poimuilee nautittavasti: huvila on tapahtumien runko, jossa riittää oksia ja haaroja saunaa ja pihapiiriä pitemmälle.
Hyvässä pojassa on episodimaisen tunnelmallista ja maalauksellista voimaa, mikä sopii draaman luonteeseen hyvin.
Repliikit ovat lyhyitä ja arkisia, roolinsa taitavien näyttelijöiden puhe on melko vähäistä.
Sanat ovat silti tärkeässä roolissa: koko draaman ydin on paljolti sanojen ja tekojen ristiriita. Se ei rajoitu vain äidin kännykkäpuheluun, jonka poika sattumalta kuulee. Muutaman valitun kohtauksen puolesta kyseessä on kuin paljastuskertomus.
Knihtilän roolisuoritus luo muotokuvan taiteilijasta, jonka mielialan vaihtelut muistuttavat lapsenomaista narsismia.
Se on huono ominaisuus lasten kasvattajalle, ja kuten nähdään, ei ole herkkua potentiaalille uudelle miesystävällekään.
Hyvä poika ei ehkä ole rikkeetön elokuva, mutta siinä on paljon kiehtovia ja haastavia aineksia.
Jotain tähän tyyliin: Erkko Kivikosken ohjaama tilitysdraama Yö meren rannalla (1981) jää kellumaan laituriin, pian horisontissa välkkyy näkymiä William Markuksen hienosta Miriamista (1957) – ja sehän on jo vähän kuin oltaisiin Bergmanin vesillä…