OLE LUONANI AINA (Never Let Me Go, Englanti–USA 2010). Ohjaus: Mark Romanek. Käsikirjoitus: Alex Garland. Perustuu Kazuo Ishiguron romaaniin. Kuvaus: Adam Kimmel. Musiikki: Rachel Portman. Pääosissa: Carey Mulligan, Andrew Garfield, Keira Knightley, Charlotte Rampling.
Elokuvan hempeä nimi selittyy nuoren naispäähenkilön tarrautumisella 1950- ja 1960-lukujen suosittujen laulujen tekijän Luther Dixonin runsaasti levytettyyn pop-imellykseen. Sen laulaa Jane Monheit.
Ole luonani aina on lajityypillisesti kiehtova yhdistelmä pakahduttavaa romanttista draamaa ja kylmäävää psykologista science fictionia.
Tarinassa on aineksia erityisesti tulevaisuuden kauhukuviksi.
Se on vaikuttava dystopia, kuvaus yhteiskunnasta, jonka kätköissä harrastetaan edistyneen tieteen nimissä hätkähdyttäviä asioita: ulkomaailmalta tarkoin rajatussa sisäoppilaitoksessa kloonatuista lapsista kasvatetaan nuoria aikuisia, joiden ainoa tehtävä elämässä on toimia elintenluovuttajina.
Alex Garlandin meriittejä on alkuperäiskässäri pätevään scifi- ja kauhujännäriin 28 päivää myöhemmin (2002). Garland on tiivistänyt alkuperäisromaanin esimerkillisesti.
Tarina jakautuu ajallisesti kolmeen vaiheeseen.
Ensimmäisessä seurataan päähenkilöitä lapsina sisäoppilaitoksen suojissa, sitten teini-ikäisinä Mökeissä tutustumassa varovasti ulkomaailmaan.
Päätösjaksossa kuvataan heidän viimeisiä vaiheitaan Luovuttajina.
Inhimillisessä mielessä tapahtuu kammottavia asioita.
Niistä ei silti käydä tiukkaa eettistä vääntöä, vaan näytetään asiat aivan kuin ne olisivat täysin luontevia. Rivien välissä on lujaa visiointia maailman nykymenon vinoutumisesta.
Näkökulman viileydessä on brittifilmin voima myös ajallisessa perspektiivissä: tarinassa on aineksia erityisesti tulevaisuuden kauhukuviksi.
Leffa säväyttää kuin hereille puraiseva uni.
Juonikuvio etenee hillityssä tempossa, tunnelmissa on alusta lähtien jonkinlaista pidäteltyä poltetta, pistävää kuulautta ja surumielisyyttä.
Se ei ole ihme, kun ohjaaja on Mark Romanek, sama mies, joka oli puikoissa omintakeisessa psykologisessa jännärissä Tunnin kuva (2002).
Molemmissa elokuvissa kerronnan painostava pelkistyneisyys on harkittu ja visuaalisesti taiten hallittu tyylikeino.
Yhdistävä tekijä on lisäksi tapa, jolla niissä maalaillaan ilmoille valtavirroista poikkeavia näkymiä kaipuusta ja yksinäisyydestä.
Musiikin osuus ei jää elokuvan nimikappaleeseen.
Musiikki korostuu elegisessä tunneilmastossa. Rachel Portman on orkestroinut kauniisti poimuilevan sävelmaiseman, joka tihentää päähenkilöiden syvimmät tuntemukset.
Aistikkaassa tunnevoimaisuudessaan leffa tulee lähelle aiempaa Ishiguro-filmatisointia Pitkän päivän ilta (1993).
Se on – kiitos osaltaan loistavien Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin – myös näyttö siitä, miten elokuvaversio syväluotauksissaan ajaa jossain määrin alkuperäisteoksen ohi: romaani on romaani, elokuvaversio tekee siitä hienon biisin.
Pitkän päivän illan tavoin Ole luonani aina -elokuvaa leimaavat hyvät näyttelijäsuoritukset, vieläpä kolmen sukupolven voimin.
Naiset vetävät, monessakin mielessä.
Nuori Carey Mulligan tekee kypsän ja sisäisesti latautuneen roolityön päähenkilönä, Charlotte Rampling on laitoksen johtajattaren roolissa karismaattinen oma itsensä, monissa rooliluolissa karaistunut veteraani: hänen kulmikkailta kasvoiltaan lähtevä katse iskee kuin myrkkypistos.
uutiskirje 
