Eräässä taidemuseossa oli esillä ITE-tyyppistä taidetta, rentoja kyhäelmiä, joissa oli vähän asiantynkää jatkeena. Marko-niminen nuori mies oli ottanut valtavan paperiarkin ja liimannut siihen lehtileikkeitä. Leikkeiden taustalle hän oli sutannut vaaleansinisellä sakuralla himmeän ristimäisen kuvion.
Kansallisilla eläkerouvilla oli kokous huoneessa, jonne kuljettiin Markon leiketeoksen ohitse. Kun tiedossa oli kahvia, piirakkaa ja henkevää kokoomuslaista sananvaihtoa, olisi luullut, että rouvat olisivat rientäneet kilvan kuppiensa ja tassiensa ääreen, mutta ei. Jonkin atavistisen vaiston ohjaamina he seisahtuivat ja tuijottivat silmät ammollaan Markon luomusta.
Siinä oli risti. Siinä oli sininen risti valkoisella pohjalla. Siinä oli Suomen lippu. Siinä pilkattiin Suomen lippua. Kansalliset eläkerouvat kiskoivat lehtileikkeet irti ja repivät ne palasiksi. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata lippua.
Maassa, jossa uskonnon mahti on höltynyt ja uskonnollisia aiheita voidaan käsitellä hyvinkin härskisti, lipun palvonta ei hellitä.
Maassa, jossa uskonnon mahti on höltynyt ja uskonnollisia aiheita voidaan käsitellä hyvinkin härskisti, lipun palvonta ei hellitä. Jumalasta saa sanoa mitä tahansa, mutta sanopa lipusta. Tai tuikkaapa lippu mielenosoitusmielessä tuleen.
Yksikään liputuspäivä ei suju ilman murinaa. Naapurin lippu nostettiin ja laskettiin totaalisen väärin ja julkinen rakennus jätettiin tahallaan liputtamatta. Miten on mahdollista, että roska-astiat pidetään niin lähellä lipputankoa, yleisönosastoissa päät punaisina raivotaan.
Marko-jupakassa kävi kehnosti. Kun ihmettelin lehdessä kansallisten eläkerouvien omankädenoikeutta, minut leimattiin Markoa röyhkeämmäksi rienaajaksi ja jostakin syystä myös mummojen potkijaksi. Vielä aikojen kuluttua joku jaksoi muistuttaa, että juuri tämä – viisikymppinen – nuorisorikollinen oli käskenyt potkia mummokultiamme peffalle.
Erinomaisessa Sinun puolestas elää ja kuolla -teoksessa (WSOY 2011) Tuomas Tepora kutsuu lippua toteemiksi. Kansakunta saa voimansa veriuhreista ja lippu liehuu uhrien merkkinä. Lipun laskoksissa on nuorta verta kuin Molokin suupielissä, joten siihen suhtaudutaan äärimmäisen primitiivisesti ja maagisesti.
Aika moni olisi valmis uskomaan, että Suomen lippu lankesi kuin kaste aamuautereiselta taivaalta tai nousi hurmekentillä hakkapeliittojen kavionjäljistä, mutta karussa reaalimaailmassa sen tekivät rahasta koristemaalari Bruno Tuukkanen ja Eero Snellman, joka oli piirtänyt valkoisten päämajassa asepuvun nappeja.
Molemmat suunnittelijat olivat tuolloin, armottomuuden vuonna 1918, alle 30-vuotiaita, mutta ainakin Snellman taisi olla varhaiskypsä tapaus, sillä Wenzel Hagelstamin nettiartikkelin mukaan hän viihtyi vanhemmassa herraseurassa ja imi tietoa ja oppia Sakari Topeliukselta.
Snellman oli Topeliuksen kuollessa ainoastaan seitsenvuotias, mutta ehkä hän kykki satusedän vuoteen jalkopäässä ja kuuli tämän kuiskaavan viimeisillä voimillaan: Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.
Värit keksi tosiaan Topelius, joka ajatteli niiden heijastavan sinisiä järviä ja valkoisia hankia. Normaalioloissa järvetkin ovat talvella valkoiset, joten kuvaan on ujutettu kolmantena elementtinä taikka metaforana taivas. Leivo laulaa vain Suomessa ja vain Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Venäjällä, taivas on sininen.
Useimpien taiteilijoiden mielestä sininen ja valkoinen olivat kalsea ja kova yhdistelmä, mutta lämpimän punakeltaisella vaakunavärityksellä oli paljon kannatusta. Sisällissodan kuukausina punaisesta tuli kuitenkin paitsi kumouksen myös verenvuodatuksen väri. Jotta ikävä lahtaus unohtuisi, voittajat halusivat viattomaksi valkaistun lipun.
Kansallislipun rinnalle synnytetyssä valtiolipussa on silti häivähdys punaista, toisin sanoen punainen vaakunaneliö, jossa keltainen leijona polkee tassuillaan – polkuanturat hellinä – mongolien käyrää sapelia.
Kun vihreät ottivat vaalikampanjansa tunnukseksi leijonan, Anni Sinnemäki ei lehtihaastatteluista päätellen tiennyt, miten vanhasta eläimestä oli kyse. Kieltään näyttävällä ja polkevalla leijonalla onkin hämmästyttävän pitkä historia, sillä se symboloi Suomen aluetta jo Kustaa Vaasan vuoden 1583 hautamuistomerkissä.
Suomen lipun ympärillä on hyörinyt kaksi järjestöä, Suomalaisuuden Liitto ja Itsenäisyyden Liitto, jotka menevät helposti sekaisin. No, Suomalaisuuden Liitto on se, joka täällä edelleen vaahtoaa, ja sen toisen välirauhansopimus taas lakkautti.
Itsenäisyyden Liitto oli vahvasti kaksikielinen, Amos Andersonin rahoittama ja Pohjoismaihin suuntautunut. Vielä vuonna 1939, kun liiton puuhapetteri, inkeriläistaustainen Erkki Räikkönen perusti kansallissosialistisen viikkolehden, hän risti sen Kustaa Vaasaksi.
Räikkösen kansallissosialistinen kuppikunta oli kuitenkin kotoisasti Siniristi ja sen avulla hän aikoi nousta Suomen Johtajaksi. Vuonna 1943 Siniristi ennakoi tulevaa julkaisemalla Siionin Viisaitten Pöytäkirjat, järkyttävän juutalaisvastaisen törkykokoelman.
Saksan kanssa juonitellut natsi-Räikkönen ei olisi monenkaan rivin väärti, ellei hänellä olisi ollut suora linkki valtakunnan huipulle. Vuodesta 1927 aina vuoteen 1944 Räikkönen oli P. E. Svinhufvudin yksityissihteeri ja Ukko-Pekan lämminhenkisen kansanmieskultin rakentaja.
Sota päättyi ja kohta sodan jälkeen meillä virisi uudenlainen nuorisokulttuuri. Omalle sukupolvelleni oli itsestään selvää, että nuoren kuuluu rockata, kännätä, nuslata ja seota.
Aiemmin 1900-luvulla nuoren kuului kuolla. Eikä tämä ollut pelkkää retoriikkaa vaan hyväksi ymmärretty järjestys. Jotta keski-ikäiset ja vanhukset saisivat elää turvassa, nuorisoa piti syöttää Molokin kitaan.
Jos asiaa halutaan kärjistää, jopa Arvo Ylpön luoma neuvolasysteemi voidaan nähdä maanpuolustuksen osana. Katri Vala puhui kanuunanruokaperspektiivistä, josta katsoen heikoinkin elämä oli arvokas, sillä koskaan ei tiedetty, miten paljon uhreja vastaisuudessa taas vaaditaan.
Siniristilippu muistuttaa kuoleman vallasta. Risti on teloitusväline, valkoinen sisällissodan voittajien ja sininen univormujen väri. Tanko on tanko, mutta naisellista puolta edustavat sentään valtiolipun vaakunaruusut, kuin avoimet floorat.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 