Aasian raitilla 2/4
Japanin taloudellinen kasvu on yksi maailmanhistorian suurimpia menestystarinoita.
Amerikkalaisten käymän Korean sodan aikaansaama valtava kysyntä aloitti Japanin nopean teollistumisen. Maailmaa ravistelleeseen 1970-luvun öljykriisiin saakka Japanin talous kasvoi ennenkuulumattoman nopeasti. Öljykriisi ohitettiin nopeasti aloittamalla laajamittainen ydinvoimaohjelma, jonka tavoitteena oli omavaraisuus.
Japani pitikin pitkään toista sijaa maailman suurimpien talouksien listalla, sillä vasta viime vuonna Kiina ohitti Japanin. Silti Kiinan talous on vielä kaukana jäljessä, jos suhteutetaan talouden koko väestömäärään.
Nuorten asunnottomien ryhmää on alettu kutsua ”nettikahvilapakolaisiksi”.
Japanin 127-miljoonainen kansa on edelleen hyvinvoiva, mutta se on myös ikääntyvä ja eriarvoistuva yhteiskunta.
Japanin räjähdysmäinen talouskasvu taittui vuoden 1990 tietämillä samaan aikaan tapahtuneen keisarinvaihdoksen mukaan nimetyssä Heisei-lamassa. Kun talouskasvu tyssäsi, osoittautui vuodesta 1979 pääministeri Ohiran johdolla rakennettu oikeistolainen ”japanilainen hyvinvointiyhteiskunta” riittämättömäksi.
Ohiran ajatuksena oli kannustaa ihmisiä huolehtimaan toisistaan: keski-ikäisten tuli rahoittaa lapsiaan ja yhtä lailla myös omien vanhempiensa elämää. Kylä- ja kaupunkiyhteisöt piti ottaa tiiviimmin osaksi hyvinvoinnin tuottamista. Erilaiset vapaaehtoisjärjestöt olivat vastuussa siitä, että kukaan ei jäisi ”tyhjän päälle”.
Taantuma aiheutti nopean
työttömyyden kasvun
Taantuma tarkoitti nopeaa työttömyyden kasvua, sillä yrityksiä meni nurin kiihtyvällä tahdilla. Työttömyyttä hoidettiin luomalla työtä erityisesti rakennusteollisuuteen ulkomaisella velkarahalla.
Tästä huolimatta kaikille ei löytynyt auttavaa kättä naapurustosta tai rakennustyömaalta. Työttömyys kasvoi reiluun neljään prosenttiin.
Asunnottomien määrä alkoi kasvaa ja nykyisin arviot asunnottomista vaihtelevat 16 000–35 000:n välillä. Osa heistä elää sinisestä muovista kyhätyissä ”taloissa” suurien kaupunkien tarjoamassa infrastruktuurissa, osa puolestaan viettää yönsä nettikahviloissa. Tätä nuorten asunnottomien ryhmää on alettu kutsumaan ”nettikahvilapakolaisiksi”.
1970-luvun lopulta saakka harjoitettu oikeistolainen sosiaalipolitiikka on tehnyt sosiaaliturvan vastaanottamisen japanilaisille vaikeaksi. Siksi kaupungeissa näkee paljon varsinaisesta työstä eläkkeellä olevia taksikuskeja tai kaupan myyjinä kotiäitiydestä uloskasvaneita naisia.
Naisten työllistyminen alkoi kasvaa jo 1970-luvulla ja nykyään yhä useammat hakeutuvat pätkätöihin. Tämä ei kuitenkaan ole vain vapaaehtoinen ratkaisu. Korkeiden elinkustannusten maassa rahaa täytyy ottaa sieltä mistä sitä saa.
Perinteinen pitkien
työsuhteiden malli horjuu
Perinteinen japanilainen hyvinvoinnin malli rakentui pitkien ja pysyvien työsuhteiden varaan. Taantuman jälkeen tehtaat ja teollisuus alkoivat ratkaista omia taloudellisia ongelmiaan samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa.
Työsuhteista tehtiin pätkiä, eikä työsuhteeseen liittyviä etuuksia välttämättä jaettu enää niin avokätisesti. Myös korkeasti koulutetun työväestön asema muuttui heikommaksi. Epävarmuus hiipi vauraaseen yhteiskuntaan.
Vaurauden jakaminen ja tasaaminen ei ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka köyhyys ja työttömyys ovatkin vielä kohtuullisen pieni ongelma. Epäsäännöllisestä ja epätavallisesta työstä on tullut osa japanilaista työelämää. Prekariaattikeskustelu ei ole vierasta Japanissakaan.
Japani ei ole perinteisesti ollut tiukasti järjestäytyneiden ja militanttien työläisten maa. Ammattiyhdistysliike on tarkoitettu lähinnä suurten tehtaiden, kuten autoteollisuuden työläismassoille.
Ay-liikkeen tehtävänä on ollut yhtä lailla pitää työvoima kurissa ja tuottavana kuin ajaa heidän etujaan. Yleistä ja yhtenäistä ay-liikettä ei ole, ja solidaarisuus on harvinainen ilmiö. Siksi japanilainen protesti muuttuu monesti ihmisten henkilökohtaiseksi kamppailuksi, joka jää elämään irtisanotuissa ja syrjään heitetyissä.
Kirjastotyöläisten
protestileiri
Yksi esimerkki tällaisesta pysyvästä ja henkilökohtaisesta protestista on Kioton yliopiston kirjastovirkailijoiden protesti valtion ”vakinaistamispolitiikkaa” vastaan. Uudistuksen myötä yliopiston kirjasto sanoi irti useita korkeasti koulutettuja pätkätyöläisiään, koska se ei voinut tarjota kaikille valtion vaatimaa vakinaista työtä.
Kirjastotyöläiset eivät hyväksyneet potkuja ja pystyttivät leirin aivan kampuksen ulkopuolelle. Osa työläisistä päivystää 24 tuntia vuorokaudessa sinisestä muovista rakennetussa kojussa ja myy teetä rahoittaakseen kampanjaansa.
Kukaan ei tiedä, mitä heille tapahtuu tulevaisuudessa. Muuttuuko sininen kampanjakoju tilapäisesti pysyväksi asunnoksi ja ajautuvatko tämän uudistuksen myötä kaduille ensimmäiset sivistystyöläiset?
Japanilainen epävarmuus koskettaa nykyisin kaikkia yhteiskuntaluokkia ja näin ollen pakottaa kenties arvioimaan uudelleen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriteerejä myös maailman vauraimmassa saarivaltiossa.
Kirjoittaja toimii politiikan tutkijana Jyväskylän yliopistossa. Juttusarjassa hän tarkastelee Aasian talouden ja työn muutoksia paikan päältä nähtynä.
uutiskirje 
