NEDS (Englanti 2010). Ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Mullan. Kuvaus: Roman Osin. Musiikki: Craig Armstrong. Pääosissa: Conor McCarron (John teini-iässä), Greg Forrest (John 10-vuotiaana), Peter Mullan, Joe Szula.
Näyttelijä-ohjaaja Peter Mullanin kolmas ohjaustyö on epätasainen, mutta puhutteleva kuvaus nuorten maailmasta, johon väkivalta iskostuu varhain syöpäkasvaimen sitkeydellä.
Alkoholisti-isän tekoset periytyvät pojille luonnonlain veroisella ankaruudella ja ehdottomuudella. Neds (non-educated delinquents, koulutusta vaille jääneet nuorisorikolliset) antaa aiheen puhua sosiaalisesta determinismistä.
Kosto saa julman ironiset kasvot.
Nyrkiniskuja, potkuja, veitsellä huitomista, silmä silmästä -mentaliteettia. Ollaan kirjoittaja-ohjaajan nuoruuden kotikentällä, 1970-luvun alkupuolen Glasgow’ssa.
Sopivasti Mullan tekee elokuvan muistettavimman roolityön kännissä mielipuolisen demonisena ja etenkin sairaanhoitajavaimoaan piinaavana perheenisänä.
Viisihenkisen työväenluokkaisen perheen lahjakas nuorempi poika on siirtymässä yläasteelle ja pelästyy pahoin, kun päätä pitempi toveri lataa pelottavan uhkauksen tulevasta.
”Onneksi” on hanttapulin uralla hyvään vauhtiin päässyt isoveli. Kosto saa elokuvassa lopulta julman ironiset kasvot.
Neds on lähtökohdiltaan aito englantilainen sosiaalidraama ja kasvutarina. Siinä liikutaan nuoret ja jengi- sekä perheväkivalta kiintopisteinä samalla maaperällä kuin lukemattomissa alan esityksissä varsinkin tv-draaman ja -filmien puolella.
Niiden valtavirtausten rinnalla Mullanin visiointi on illuusiottomampaa, koruttomampaa ja kolkompaa. Esimerkiksi englantilaisen sosiaalidraaman taiturin Ken Loachin juurevaan realismiin Mullan vastaa rankalla naturalismilla.
Saman voi sanoa näinkin: elämänmakuisuus vastaan verenmakuisuus.
Katolinen kärsimystarusto ja Jeesuksen vetäminen kehiin nuoren päähenkilön houreenomaisena näkynä sekä lopun ”leijonasafari” ovat tiukasti arkisissa puitteissa teennäisiä, tosin symboliikaltaan osuvia.
Elokuva menettää kuitenkin viimeisen kolmanneksen aikana jossain oleellisessa mielessä suuntansa.
Seurauksena on, että leffa joutuu vähän kuin luomansa sontalastin yliajamaksi. Teini-ikäisten poikien väkivaltaisesta alakulttuurista Neds on toki puhutteleva
esitys.
Mullan on osoittanut jo tätä ennen olevansa kotonaan arkisen lähihistorian parissa.
Hänen toinen ohjauksensa on Venetsian filmijuhlilla pääpalkinnon voittanut Magdalene-sisaret (2002), tosipohjainen ja vaikuttava kuvaus nuorista naisista uhreina. Elokuvassa miehinen väkivalta ja katolinen rangaistusmentaliteetti murskaavat ikävin seurauksin 1950-luvun Irlannissa.
Neds ei yllä vastaavaan traagiseen kohottavuuteen. Tapahtumista jää helposti huono maku ei vain piestyjen poikien vaan myös katsojan suuhun.
uutiskirje 
