Urho Kekkonen ei ollut kirkolle mieluinen presidentti. Tämä käy ilmi Suomen kirkkohistoriallisen seuran kustantamasta teoksesta Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962–1982. Teologian tohtori Ville Jalovaaran tutkimus julkistettiin keskiviikkona.
Jalovaaran mukaan kireiden välien syynä oli kirkon vahva kommunisminvastaisuus, joka leimasi sen julkisuuskuvaa aina 1970-luvulle asti.
1950-luvun lopun ulkopoliittiset kriisivuodet olivat vakuuttaneet kirkon siitä, että Kekkonen oli suomalaisen yhteiskunnan turva Neuvostoliiton ja kotimaisen äärivasemmiston uhkaa vastaan. Pian alkoi kuitenkin valjeta, ettei kirkon luottomiehen viitta täysin sopinutkaan Kekkosen harteille. Kekkonen provosoi kirkkoa kärkevillä mielipiteillään, mutta piti samalla tiukasti kiinni valtaoikeuksistaan piispojen nimitysten kohdalla.
1960-lukulaisuus yllätti kirkon
Jalovaaran mukaan kulttuuri-ilmapiirin muutos yllätti kirkon johdon 1960-luvun puolivälissä, jolloin kirkon asemaan kohdistunut arvostelu alkoi kuulua äänekkäänä. Kirkko koki haastajikseen kaikki vasemmistopuolueet SDP:tä myöten, eikä presidentti ojentanut auttavaa kättään. Kekkonen halusi integroida äärivasemmiston kannattajat osaksi suomalaista yhteiskuntaa, kun taas kirkon asenne oli lähes päinvastainen.
– Kirkon piirissä nousi selvä pettymys siihen, että tämä jota ensin luultiin kaveriksi, jättikin meidät kamppailemaan yksin radikalismin kanssa, Jalovaara sanoo.
Tukea kokoomuksesta
Poliittista tukea kirkko haki lähinnä kokoomuksesta, sillä liittoutuminen radikalismin vastavoimana esiintyneen Suomen Kristillisen Liiton kanssa ei kirkon johtoa innostanut. Piispat ja Kotimaa-lehti suhtautuivat pitkään avoimen kielteisesti kristilliseen liittoon, jonka tapaa yhdistää politiikka ja uskonto vierastettiin. Taustalla hiersi myös puolueen vaikuttajien kriittinen suhtautuminen kirkon johdon linjauksiin.
Jalovaaran mukaan liennytyksen kirkon ja vasemmiston väleihin toi pikemminkin kommunismin kannatuksen heikentyminen kuin kirkon oma asennemuutos. Etenkin keskustan johtamat hallitukset osoittautuivat ministeriöiksi, joiden kanssa kirkon oli helppo asioida, ja välien uudelleen lämpeneminen SDP:n suuntaan otettiin ilolla vastaan.
Viimeistään vuoden 1978 vaalien alla turhautuminen Kekkosen pitkään valtakauteen oli kasvanut niin, että kirkon piirissä kaivattiin Tamminiemeen vahdinvaihtoa. Tämän johdosta Mauno Koiviston, maan ensimmäisen vasemmistolaisen presidentin valintaan suhtauduttiin keväällä 1982 huomattavan toiveikkaasti.
lehti 