NADER JA SIMIN: ERO (Jodaeiye Nader az Simin, Iran 2011). Käsikirjoitus ja ohjaus: Asghar Farhadi. Kuvaus: Mahmoud Kalari. Musiikki: Sattar Oraki. Pääosissa: Peyman Moaadi, Leila Hatami, Sareh Bayat.
Nelikymppinen keskiluokkainen teheranilainen aviopari Nader ja Simin on eroamassa.
Vaimo haluaa muuttaa töihin ulkomaille, mies vastustaa paljolti siksi, että hänen huollettavanaan on pahoin dementoitunut isä.
Pala palalta tiivistyvästä tarinasta muotoutuu moni-säikeinen labyrintti.
Pariskunnan kipein kiista koskee 14-vuotiasta tytärtä. Oikeuden päätettäväksi jää, kumman luona tytär haluaa vanhempien eron jälkeen asua.
Lähtökohta kuulostaa arkisen ankealta, josta ei kuitenkaan ole kirjoittaja-ohjaajan luomassa visiossa minkäänlaisia merkkejä.
Farhadi on loihtinut ihmeen kiehtovan ja jännittävän elokuvan, joka Berliinin filmifestivaaleilla voitti pääpalkinnon.
Jotkut ovat vetäneet Farhadin opuksen kohdalla esiin Bergmanin ja Hitchcockin nimet.
Niiden jatkoksi kelpaa rinnastus eläinmaailmaan: jos hämähäkki olisi elokuvantekijä, se kutoisi todennäköisesti tämäntyyppisen draamaverkoston.
Pala palalta tiivistyvästä tarinasta muotoutuu monisäikeinen labyrintti, joka kattaa ison siivun ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta siten, että pääpaino on jälkimmäisessä.
Kotiapulaisen palkkaaminen sysää liikkeelle moneen suuntaan risteilevän tapahtumien kulun. Se on aidontuntuinen läpileikkaus nykyiranilaisesta yhteiskunnasta ja yksilöiden osasta eri instituutioiden puristuksessa (perhe, koulu, oikeuslaitos).
Sosiaaliset, yksilöpsykologiset ja moraaliset pointit nivoutuvat tapahtumissa elimellisesti toisiinsa. Syvemmällä tasolla iranilaisfilmi kurkottaa ajattoman universaaleihin sfääreihin asettaessaan henkilöitä piinapenkkeihin, joissa elämä voi tuntua pelkältä epäoikeudenmukaiselta kohtalolta (”tää on niin väärin”).
Polissen tavoin Nader ja Simin: ero on dynaamisesti leikattu.
Se on kirjaimellisesti elokuva täynnä elämää ja sellaisena tehokas muistutus siitä, miten aistivoimainen ilmaisuväline elokuva ylipäänsä on.
Ääniraita on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea, täynnä ihmisten puhetta, liikenteen melua ja taustahälyjä, joten hiljainen hetki puhuttaa.
Kyseessä on myös poliittisesti tärkeä elokuva, sillä se murtaa omalla painollaan Iranista läntisessä maailmassa annettua demonisoitua kuvaa ”pahan valtakuntana”.
lehti 