Oli meillä naiskuningas

Nyt kun Tarja Halosen presidentinkausi lähestyy loppuaan, on sopiva hetki kysyä, kuinka moni nainen on ennen häntä suomalaisten ylimpänä johtajana istunut ja meitä ajan aallokoissa ohjannut.

Kysymys on yllättävän vaikea, sillä vastaus on erilainen Lahdessa ja Lappeenrannassa, Salossa ja Savonlinnassa, Ruotsinpyhtäällä ja Pyhtäällä, Anjalan kirkolla ja Inkeroisissa. Vanhojen viipurilaisten vastaus poikkeaa vielä kahdesta muusta.

Kirjavuus selittyy sillä, että 1700-luvulla oli kaksi eri Suomea, Ruotsin Suomi ja Venäjän Suomi. Raja kulki ensin nykyisessä paikassa, ja ennen vuosisadan puoliväliä se vedettiin pitkin Kymijokea, halki Saimaan ja edelleen kohti koillista.

Oli ennen naiskuningas, Katri kaikkein parain. Ei ollut surua Suomenmaalla, surua Suomen poikasilla: Suomen poiki ei soassa, Suomen miest ei miekka vyöllä. Mut kun kuoli kunnon rouva, katois Katrina kuningas, pääsi Paavo päälliköksi, sutariksi suuri herra, tuli suru Suomenmaalle.

Parhaillaan Ruotsin valtaistuimelle jonottaa kruununprinsessa Victoria, mutta jo 1300-luvulla Pohjois-Euroopan unionia, Ruotsia, Tanskaa ja Norjaa, johti nainen, kuningatar Margareeta, jonka veroista poliitikkoa ei näillä tanhuvilla ole sen koommin nähty.

Lahjakas oli myös kuningatar Kristiina. Hän puhui seitsemää kieltä, mikä oli 1600-luvun oloissa harvinaista, ja nosti Tukholman Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Teatteria, oopperaa, balettia, kirjallisuutta ja filosofiaa tarjoiltiin sellaisina annoksina, että karkeampiin iloihin tottuneita heikotti.

Ruotsin toistaiseksi viimeinen naishallitsija on Ulriika Eleonoora, joka uhmasi perimysjärjestystä ja pysyi 1700-luvun alussa vuoden ja kahdeksan päivää vallassa. Kuningatar muistetaan Helsingin Ullanlinnasta ja varhaisesta purkuskandaalista: hänen nimikkokirkkonsa purettiin Helsingin keskustasta vuonna 1827.

”Oli meillä naiskuningas. Ei ollut maalla maksut suuret, raskahat rahan otannat. Nyt on meillä mieskuningas, pani maalle suuret maksut”, Impilahdella laulettiin vuonna 1846, ja Sakkolassa valitettiin vähän myöhemmin näin:

”Oli ennen naiskuningas, Katri kaikkein parain. Ei ollut surua Suomenmaalla, surua Suomen poikasilla: Suomen poiki ei soassa, Suomen miest ei miekka vyöllä. Mut kun kuoli kunnon rouva, katois Katrina kuningas, pääsi Paavo päälliköksi, sutariksi suuri herra, tuli suru Suomenmaalle.”

Naiskuningas Katri oli Katariina Suuri ja Paavo oli hänen esikoisensa Paavali I, joka ulotti sotaväenotot myös suomalaisiin talonpoikiin, kuten Sakkolassa katkerina muisteltiin.

Kun Venäjä ja Ruotsi joutuivat vuonna 1808 sotaan, väljän rajan erottamat suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan. Kaiho Nieminen on käsitellyt aihetta romaanissaan Paavo ja Simo Kallioisen Suomen sota (2003).

Kuningatar Kristiinan miesmäinen olemus sai aikalaiset epäilemään, oliko hän mahdollisesti hermafrodiitti. Asian ratkaisemiseksi Kristiinan hauta avattiin, mutta mitään ylimääräisiä tai vääränmallisia sukuelimiä ei havaittu. Olisiko kuningatar ollut drag king?

Kristiina kohahdutti Eurooppaa kääntymällä katoliseksi, mikä johtui osin katolisen kirkon avarammasta naiskäsityksestä. Siinä missä luterilaiset uskovat Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen (joka tuskin on nainen), katolisilla on taivaan kuningattarena Neitsyt Maria ja korkeina esikuvina mahtava joukko maan päällä eläneitä naisia.

EU-tappien tummapukuisesta parvesta erottuu vain harmaa Angela Merkel, mutta Euroopan virallisiksi suojeluspyhimyksiksi on valittu kolme politiikkaan osallistunutta naista: Pyhä Birgitta, Katariina Sienalainen ja Edith Stein, joka varoitti paavia – turhaan – natsikontakteista ja kuoli Auschwitzissa.

Naispyhimyksissä on tietysti mystikoita, mutta monet heistä arvostelivat pelotta hengellisten ja maallisten miesten ylivaltaa, kävivät kirjeenvaihtoa, runoilivat, opettivat ja filosofoivat. Entisaikain naisasianaiset löytyvät pyhimysluettelosta.

Luterilaiset katsovat tasa-arvon toteutuneen, kun seurakunnissa alkaa olla yhä enemmän naispappeja. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kultissa naisella ei ole sijaa.

Naiskielteisyys näkyy myös kalenterissa. Erilaisten sivistys- ja sotasankareiden liputuspäiviä on kyllästymiseen asti, mutta vasta vuodesta 2007 lähtien meillä on liputettu (tykinruokaa tuottavien) äitien ohella Minna Canthille.

Katolisen kalenterin lukuisat naispäivät säilyivät tapakulttuurissa 1800-luvulle. Maaliskuinen Marian päivä on yhä tallella, mutta enää naiset eivät koe sitä omakseen. Lähes kokonaan on kadonnut myöhäissyksyn naisjakso, jota tähdittivät Liisa, Kaisa ja Anna, aikoinaan myös Barbara, ”Purppura puhdas neito”.

Suurten naispyhimysten päivät nivoutuivat naisten työvuoteen. Eniten huomiota sai Kaisa, Pyhä Katariina Aleksandrialainen, joka on ilmeisesti sama henkilö kuin myöhäisantiikin Hypatia Aleksandrialainen, matemaatikko, tähtitieteilijä ja filosofi.

Ennen lopullista miekaniskua filosofoivaa Katariinaa kidutettiin teilipyörässä, josta tuli hänen keskeinen attribuuttinsa. Teilipyörä ja rukinpyörä ovat samanmuotoiset, joten maarahvas ymmärsi Katariinan kehruun, keritsemisen ja lampaiden suojelijaksi, ja meillä naiset viettivät Kaisan päivänä remuisia navettajuhlia ottamalla olutta ja pilkkaamalla miehiä.

Yksi naispyhimys on herätetty hiukan keinotekoisesti henkiin. Hufvudstadsbladet käynnisti vuonna 1950 Lucioiden kauneuskilpailut ja nyt Lutun päivä on juurtumassa suomenkielistenkin uusperinteeksi.

Venäjän Suomessa oli 1700-luvulla neljä naiskuningasta: Katariina I, Anna, Elisabet ja Katariina Suuri. Kymijokeen raja siirtyi Elisabetin aikana.

Katariina I:n taistelumenestyksen kunniaksi perustettiin naisten Pyhän Katariinan ritarikunta. Anna lähetti arktisille tutkimusretkille Beringinsalmesta tutun Vitus Beringin ja tämän rohkean suomalaisvaimon Anna Christina Pülsen.

Elisabet oivalsi, että Venäjän ja Ruotsin väliin sopisi Suomen puskurivaltio. Katariina Suuren saavutukset sopii tarkistaa Laila Hirvisaaren joka kotiin kannetusta lahjakirjasta.

Beringin etunimi voi nostaa hymyn suupieliin, mutta myös meillä poikia ristittiin vielä 1870-luvulla Vituksiksi – vaikka sisilialainen Pyhä Vitus ei ollut enää järin ajankohtainen henkilö.

Eivätkö Vitusten vanhemmat sitten tunteneet v-alkuista sanaa? Totta kai tunsivat. Vitus Hartikainen, Vitus Kyynäräinen ja Vitus Ruotsalainen kirosivat ja häpesivät, mutta kansakoulupakkoa ei ollut onneksi keksitty.