On huhtikuinen yö vuonna 1918.
Yliluutnantti Melinin (Nicke Lignell) valkoinen komppania valmistautuu hyökkäykseen punaisen Tampereen laitamilla. Komppanian tehtävänä on tunkeutua kaupunkiin ja valloittaa Näsilinna-palatsi, joka on punaisten hallussa.
Vain viikon pituisen taistelukoulutuksen saaneet komppanian jäsenet ovat nuoria pohjanmaalaisten maanviljelijäperheiden poikia. Vaikka he eivät sitä vielä tiedä, tulee Näsilinnan valtaamisesta Suomen sisällissodan ratkaiseva taistelu.
Melinin komppanian miehet olivat kutsuntojen kautta mukaan tulleita, täysin kokemattomia ja hyvin nuoria.
Tässä lyhykäisyydessään Taistelu Näsilinnasta 1918 -elokuvan juoni. Vaikka se kuvaa taistelua, ei kyseessä ole toimintaelokuva tai sankareiden tarina.
Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Claes Olsson halusi riisua sotimisesta kaiken gloorian, ja näyttää mitä sota todella on: hirveä tragedia.
Ja jos sota on ihmiskunnan pahin vihollinen, on sisällissota Olssonin mielestä kansakunnan pahin vihollinen.
– Sisällissota hajottaa kansakunnan pitkäksi aikaa.
Hän halusi tehdä elokuvan, joka kuvaa mukana olleiden nuorten, tavallisten miesten kokemuksia.
– Se ehkä auttaa tämän ymmärtämään tilannetta Libyassa, Jemenissä, Syyriassa, tai mitä tapahtui Balkanin sodassa Jugoslavian hajotessa.
– Libyan sisällissodassa on kuollut 40 000 ihmistä. Siitä toipuminen vie pitkään ja kestää sukupolvien yli.
Tampereen purkamattomat traumat
Elokuvaa ja sen taustatyötä tehdessään Claes Olsson huomasi, että vuoden 1918 tapahtumista on Suomessa yhä ”mielettömän paljon purkamattomia traumoja”. Erityisesti tämä näkyi hänen mukaansa Tampereella.
– Niin monen isovanhemmat tai vanhempien isovanhemmat ovat olleet mukana sodan tapahtumissa, on kadunkulmia, joissa on taisteltu.
Kun kuvaukset olivat käynnissä Tampereella, Olssonille kerrottiin kipeitä muistoja ja jonkinlaista sovitustakin haettiin.
– Ihmiset esittelivät valokuvia, että tässä on minun siskoni, joka ammuttiin, kun häntä epäiltiin punakaartilaiseksi. Toivottiin että tekisin elokuvan myös punaisten näkökulmasta.
Hänelle soitti Tampereelta kotoisin oleva Olga, jonka isä oli punaisena tapettu.
– Hän olisi itse tullut mielellään mukaan elokuvaan avustajaksi, mutta oli 92-vuotias ja asui Uppsalassa. Hänen mielestään oli tärkeää että asioista puhutaan, ilman kiihkoa tai propagandaa.
Eräs, jonka isoisä oli taistellut valkoisten puolella, halusi tulla näyttelemään punaista.
520 liuskaa silminnäkijäkertomuksia
Elokuva sai alkunsa kirjailija Robert Alftanin ideasta. Hän esitteli Olssonille autenttista tapahtumapaikkaa, Näsilinna-palatsia.
– Paikka on tietenkin elokuvantekijälle hirveän tärkeä. Kun kuulin, että taistelussa mukana olleita on haastateltu 1930-luvulla ja haastattelut löytyvät arkistoista, kiinnostuin aiheesta vielä enemmän, Olsson kertoo.
– 1930-luvulla elettiin vielä hurmahenkistä kansallismielistä vaihetta, jolloin kerättiin muistiin kaikenlaista.
Silminnäkijäraportteja löytyi 520 liuskaa, joista Olsson ryhtyi muokkaamaan käsikirjoitusta yhdessä Alftanin kanssa.
– Etsimme Näsilinnan tapahtumista kertomuksia myös punaisten puolelta, mutta se osoittautui melko mahdottomaksi tehtäväksi
Se selittyy ajan hengellä, joka vallitsi valkoisten voitettua. Hävinneiden kertomukset eivät kiinnostaneet ja moni punainen vaikeni tai vaiennettiin.
– Amerikansuomalaisessa Työmies-lehdessä olisi paljon pengottavaa, vinkkaa Claes Olsson.
Lehdessä ilmestyi paljon pieniä juttuja ja kertomuksia Amerikkaan lähteneiltä punaisilta.
Rivimiehet pääosassa
– Kuvaukset Näsilinnan taisteluista eivät olleet sankareiden tai voittajien kertomuksia, vaan taisteluun osallistuneiden miesten rehellisiä kuvauksia siitä miten olivat kokeneet sodan, kertoo Olsson.
– Niissä on kauhua ja pelkoa; ihmetystä siitä mitä me täällä tehdään. Kuvausta siitä kuinka kuolleiden näkemiseen turtuu.
Melinin komppanian miehet olivat kutsuntojen kautta mukaan tulleita, täysin kokemattomia ja hyvin nuoria.
Tätä kuvatakseen Olsson valitsi elokuvan kollektiiviseen pääosaan tavalliset rivimiehet, ei ole komppaniaa johtaneen Melinin tai jääkärien sijaan.
– He ovat ammattisotilaita, joilla on koulutus. Heidän ajatuksensa ovat enemmän sotateknisiä.
– En halunnut missään tapauksessa tehdä sankaritarinaa tai seikkailuelokuvaa.
Siihen on hänen mielestään jo menty myös kotoisissa talvi- ja jatkosotakuvauksissa.
– Sodassa ei ole sankareita.
Dokumentaarinen ote ja pirunmoinen kaaos
Korostaakseen autenttisuutta Claes Olsson valitsi elokuvalle dokumentaarisen muodon. Kamera oli koko ajan näyttelijöiden joukossa, tapahtumien keskellä, mikä tuotti välillä päänvaivaa kuvaaja Pertti Mutaselle.
Autenttisuuden tavoitteluun liittyi myös se, että rooleihin valittiin amatöörinäyttelijöitä. Vain Melinin ja jääkäreiden rooleissa on ammattilaisia tai teatterikoululaisia.
– Halusin mukaan myös nuoria, jotka eivät ole käyneet armeijaa. Heidän tapansa pitää asetta oli yhtä kömpelö kuin se mukana olleilla todellisuudessakin oli.
Yksi miehistä esimerkiksi kuolee omaan pistimeensä.
– Aikamoinen kaaos siellä monesti oli. Ja uskon että sota on vieläkin aika pirunmoinen kaaos, vaikka olisi millaiset satelliitit ja tietokoneet mukana.
Hän toivoo elokuvansa näyttävän kuinka sota raaistaa ihmisiä.
– Nuoret miehet, jotka eivät koskaan olleet ampuneet, joutuivat tilanteeseen, jossa piti ampua kaikkea mikä liikkui, myös naisia. Monelle oli vaikea hetki, kun ei taisteltukaan enää venäläisiä, vaan toisia suomalaisia vastaan.
– Yksikin kertoi siitä, miten joutuivat ampumaan oululaisen komppanian miehiä, siis omiaan, jotka yrittivät paeta rintamalta. Se kuvaa hyvin millaista kaaosta se oli.
Olsson oli yhteydessä keskushenkilöiksi valikoituneiden sotilaiden elossa oleviin omaisiin. Monella oli ollut ruusuisempi kuva sukulaistensa toiminnasta sodasta kuin mitä säilyneet dokumentit kertoivat.
Taistelu Näsilinnasta 1918. Ensi-ilta elokuva-teattereissa 23. maaliskuuta.Tampereen elokuvajuhlilla sai Suomen ensi-iltansa Claes Olssonin Iris-tyttären ohjaama dokumentti Sydämeni taakka Ruandan kansanmurhan eloon-jääneistä.
lehti 