TAISTELU NÄSILINNASTA 1918 (Suomi 2012). Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Olsson ja Robert Alftan. Perustuu arkistomateriaaleihin. Kuvaus: Pertti Mutanen. Musiikki: Yari. Pääosissa: Nicke Lignell, Anton Häggblom, Petter Kevin, Wilhelm Grotenfelt.
Huhtikuun 1918 alussa käydyn Näsilinnan taistelun sanotaan olevan yhden Suomen sisällissodan merkittävimmistä. Panokset taistelussa olivat kovat: voittaja saisi määrätä maan suunnan, kirjoittaa tietokirjailija Timo Malmi elokuvan lehdistöesitteen sisältämässä lyhyessä artikkelissaan.
Punaiset hallitsivat Tamperetta, Näsilinnan palatsiin hyökkäävää valkoisten kärkijoukkoa johti jääkäriyliluutnantti Gunnar Melinin komppania. Nicke Lignellin roolityössä Melinistä hahmottuu esimerkillisen ryhdikkään ja rehdin ammattisotilaan muotokuva.
Vihollista ei demo-nisoida kummallakaan puolella.
Claes Olssonin ohjaamassa elokuvassa on kelpo puolidokumentaarinen ote. Siihen kuuluu oleellisena osana tietty ”vieraannuttava” efekti: kesken taistelun tuoksinan joku sotilaista saattaa kommentoida kokemaansa suoraan kameralle.
Hieman vastaavia ovat otteet nuorukaisten – sellaisistahan komppania paljolti koostui – kirjeistä kotiväelle, kun kirjeen luku tapahtuu taistelun tiimellyksessä.
Autenttisuuden tunne on kohtuullinen. Sota näyttäytyy arkisena välienselvittelynä, jossa kuolema iskee yllättäen ja nopeasti. Erityisen mieleen jäävä on kohtaus, jossa ”meliniläiset” kohtaavat Tampereen kadulla kolme nuorta naispuolista punaista. Viime mainituista tulee silmänräpäyksessä vainajia.
Vastaavia dramaattisia ja emotionaalisesti tehokkaita episodeja olisi kaivannut huomattavasti enemmän. Juuri niissä on sotaelokuvan ja sotakuvauksen ydin, niillä täsmennetään tapahtumien raadollisuutta ja traagisuutta, ylipäänsä sävytetään taistelukenttää ohi mekaanisen toiminnallisuuden.
Pertti Mutasen kuvauksessa kamera liikkuu aktiivisesti näyttelijöiden keskellä. Tarkoituksena on ollut kuvata taistelutilanteen hermostuneisuutta ja kaoottisuutta, mutta yleisvaikutelma on hieman sotkuinen. Aseiden pauke ja sotilaiden ryntäily ovat sittenkin vain pintaa.
tapahtumat nähdään valkoisen osapuolen näkökulmasta. Tekijöiden lähestymistapa on mallikkaan neutraali. Vihollista ei demonisoida kummallakaan puolella, vihanpito jää oikeastaan olemattomaksi. Tässä mielessä leffa on vähän liiankin ”siisti”.
Veren maku suussa tapahtuvaa vääntöä ei juuri nähdä, vaikka eräässä kohtauksessa veri vakavasti haavoittuneen suusta ulos tulviikin. Joukkoteloituskohtauksessa vihainen punasotilas sentään sähähtää kohti teloittajiaan lahtari -nimityksellä.
70-minuuttinen pituus jättää myös hieman hennon vaikutelman.
Vakavampi kysymys voidaan esittää koko projektin mielekkyydestä, sillä elokuva ei tuo mitään oleellisesti uutta tai merkittävää 1918-tarustoon. Siinä ei ole hyvän historiallisen elokuvan perusedellytystä, eli sitä, millä aihe saadaan ajasta ja paikasta irrottautuvaan, nykykatsojaa kohottavaan lentoon.
Kun otetaan mukaan sekä fiktioelokuvat (esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnit) että dokumentit, niin Seppo Rustaniuksen käsikirjoittama ja ohjaama dokumentti Uhrit 1918 (2008) on selkeästi paras esitys sisällissodastamme.
Tyylikkään tunnevoimaisessa dokkarissa isot yhteiskunnalliset tekijät ja yksilökohtalot kietoutuvat toisiinsa samassa historiallisessa yhtälössä. Kiehtova piirre Rustaniuksen opuksessa on sekin, miten sen rytmitys tihentää sisällissodalle tunnusomaista melodramaattista kiihkeyttä.
Tässä suhteessa Olssonin ja Alftanin visiointi jää harmillisesti puolitiehen.
Taistelu Näsilinnasta 1918 ei ole kokonaisvaltainen esitys sisällissodasta, rajaus on tässä mielessä selvä. Faktan ja fiktion yhdistely olisi silti mahdollistanut huomattavasti sykähdyttävämmän valkoiset vastaan punaiset -matsin.
Sen sijasta nähdään liberaalin suomenruotsalaisen perinteen suodattama ja ideologisesti korrekti kunnianosoitus valkoisten riveissä taistelleiden urheudelle.