Mikael Niemen menestysromaaniin pohjautuva Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2004) on mallikas kirjallisuusfilmatisointi ja muutenkin hyvä elokuva. Siinä on särmää ja karheutta, naurun ja kivun lävistämää elämännälkää, synnin, seksin ja politiikan paloa kahden kielen ja monen sukupolven voimin. Se, että eletään 1960-lukua Ruotsin ja Suomen välisellä ei-kenenkään maalla, on kuumeisen menon avain.
Iranilaissyntyisen Reza Bagherin ohjauksessa on syntynyt lennokas leffa. Bagher on tehnyt käsikirjoituksen Erik Norbergin kanssa. Mukaansa tempaavassa pienyhteisö-, perhe- ja ajankuvauksessa sekä kehitystarinassa on kertojan raikkaan näkökulman ansiosta selkeä punainen lanka.
Tapahtumat tulvivat sekä rönsyilevän hauskoja että kipeitä episodeja, ei vähiten ilmeikkään ja asiansa sisäistäneen näyttelijäkaartin ansiosta.
Niilan ja Matin tuplamiehitys toimii hyvin. Pääosien Andreas af Enehielm ja Max Enderfors esittävät poikia teini-ikäisinä. Eräs vaikuttavimmista hahmoista on kuolinvuoteellaan hurjasteleva isoäiti (mainio Tarja-Tuulikki Tarsala). Hahmon ympärille on luotu kokonaisuuden elokuvallisesti vaikuttavinta antia lähes kauhufilmityyliin.
Nuorten kautta elokuva nappaa haaviinsa ison ja hedelmällisen siivun 1960-lukulaista elämää pohjoisen näkökulmasta koettuna. Ajan ihmeisiin kuuluvat elintason ja nuorisokulttuurin nousu, päivän nimi on The Beatles.
Vanhempaa perua on laestadiolaisuus, jonka kieroutunutta ankaruutta ilmentää isän (Jarmo Mäkinen) hahmo. Laestadiolaisuuden vastapainoksi Tornionjokilaakson toinen vahva aate kommunismi vetää komedian naruista.
Näiden ääripäiden yhdistämisestä on tuloksena hersyvän karnevalistinen tragikomedia. Se lähestyy ihmisiään väkevästi koskettavalla hellyydellä, mitä voi pitää jo saavutuksena sinänsä.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Nelonen lauantaina kello 21.00.