Amerikkalainen toimittaja A. J. Jacobs luki Encyclopedia Britannican kannesta kanteen, mistä innostuneena suomalainen maisteri Minna Lindgren kahlasi lävitse Uuden tietosanakirjan, jonka osa A–Hiawatha ilmestyi Karistolta vuonna 1928 ja osa Hibbing–Öölanti vuonna 1932.
Jacobsin urakka oli valtava, joskaan ei niin valtava kuin Lindgren oletti. Luettuja sanoja kertyi 44 miljoonaa, mutta artikkeleita painetussa laitoksessa on ”ainoastaan” kuutisenkymmentä tuhatta.
Britannicasta versonut huumoriteos odottaa yhä suomentajaansa, mutta Jacobsin Raamatullinen vuosi julkaistiin meillä vuonna 2008. Juutalainen Jacobs päätti noudattaa Raamatun käskyjä kirjaimellisesti ja ajautui pähkähullusta tilanteesta vielä hullumpaan.
Kansa ei voinut hyväksyä taidetta, jolla ei ollut tarkoitusperiä, kirja pahoittelee täsmentämättä, millaiseen tarkoitukseen kansa halusi taidetta käyttää.
Lehtimaja keskellä olohuonetta hermostutti vaimoa, mutta avionrikkojien kivitys koetteli myös Jacobsia. Sadat käskyt uhkasivat viedä noudattajansa suoraan telkien taa.
Meidän Lindgrenimme työtä helpotti se, että loppua kohti Uusi tietosanakirja hiipui. Kirjan ainut tekijä Väinö Hämeen-Anttila väsähti, kehotti katsomaan olemattomia hakusanoja ja hyppi laajimpien aiheiden ylitse. Neuvostoliittokin jäi kokonaan käsittelemättä.
Omalaatuinen Hämeen-Anttila sopi loistavasti Lindgrenin tarkoituksiin. Sivistyksen turha painolasti (2011), ensyklopedinen parodia, on samanlainen riemukas itsetilitys kuin fundamentalistiksi herenneen Jacobsin raamatullinen päiväkirja.
Lindgrenin sormia syyhytti myös aakkosellinen teos Neuvostoliitto – Neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden kuvaamana. Se jos mikä tuntui turhalta ja parodiaan kypsältä.
Neuvostoliitto-kirja sattui olemaan hyllyssäni, joten kömmin tarkistamaan, oliko Otava vajonnut vuonna 1967 yhtä syvään hetteikköön kuin Karisto Hämeen-Anttilan tapauksessa.
Alkupuheessa Otava vertaa Neuvostoliitto-kirjaa ranskalaisen valistusajan Encyclopédieen, johon koottiin kaikki inhimillinen tieto. Neuvostoasiantuntijoiden artikkelit eivät ole vain monipuolisia, värikkäitä ja isänmaallisia, vaan niitä sävyttävät myös korkeat päämäärät: köyhälistön diktatuuri ja kommunistinen maailmanvallankumous.
Valistusajan ensyklopedistit piilottivat mahtavaan tekstimassaan hapanta yhteiskuntakritiikkiä, mutta sensorit löysivät kohdat ja tajusivat, kuinka perusteellisesti teos voisi kuninkaan auktoriteettia horjuttaa.
Neuvostoliitto-kirjassa neuvostojen valta ei horju, mutta suhteellisen humaani kulttuuriaineisto tuntuu kumpuavan ajalta ennen vuotta 1966, jolloin Leonid Brežnev käynnisti ensimmäiset kirjailijavainot sitten Stalinin päivien.
Pakkotyöt, karkotukset ja mielisairaalat palasivat kulttuuripolitiikkaan ja Nikita Hruštšovin suojasää hyytyi siperialaiseksi pakkaseksi. Hruštšov oli armahtanut kaksi vankikirjailijaa, Fjodor Dostojevskin ja Aleksandr Solženitsynin, mutta jatkossa kuolleista taloista ei muistelmia enää ilmestynyt.
Martti Kuusisen ja Veera Ollikaisen Venäläis-suomalaisessa sanakirjassa, jota pieniin tarpeisiini käytän, ”akmeizm” on ”akmeismi, taantumuksellinen kirjallisuusvirtaus Venäjällä 1910-luvulla”. Neuvostoliitto-kirjan mukaan akmeismi on kuitenkin moderni suuntaus ja akmeistien runopuku maalauksellinen ja plastinen.
Esimerkki ei ole hiusten halkomista, sillä kyse on Venäjän runouden kiintotähdistä ja maailmankuuluista poeetoista, jotka vaalivat henkensä kaupalla ihmisyyden ylväimpiä perinteitä ja sivistyneistön jaloimpia ihanteita.
Akmeisteista Anna Ahmatova vaiennettiin, hänen aviomiehensä Nikolai Gumiljov ammuttiin ja Osip Mandelštam raahattiin kaukaiselle vankileirille, missä hän nääntyi lavantautiin.
Ahmatovaa pari vuotta nuorempi Maria Skobtsova tuomittiin kuolemaan, mutta hän onnistui pakenemaan – kuin ihmesadussa – tuomarinsa kanssa länteen.
Skobtsova osallistui Ranskan vastarintaliikkeeseen, auttoi köyhiä, kätki juutalaisia ja hankki näille väärennettyjä kastetodistuksia. Pääsiäislauantaina 31.3.1945 Skobtsova astui toisen naisen sijasta Ravensbrückin kaasukammioon ja sai uuden oloasun pyhimyksenä, Maria Pariisilaisena.
Neuvostoliitto-kirja ei sano Skobtsovasta mitään, mutta Ahmatovalle oli ominaista klassinen selvyys, tarkka eleginen muoto ja taidokas kielenkäyttö, Gumiljoville taas kypsä mestaruus ja mystillis-filosofinen pohjasävy.
”Stalinin henkilön palvonnan aikakaudella M. vangittiin ja hän joutui vainon uhriksi. Hänen maineensa on puhdistettu kuoleman jälkeen”, kirja toteaa niukasti Mandelštamista.
Neuvostoliiton suurin kuvataiteilija Kazimir Malevitš sai ankaran arvosteluryöpyn niskaansa eikä kansa enää millään konstilla leppynyt. Vaikka Malevitš hylkäsi avantgarden ja lähestyi sosialistista realismia, häntä pidettiin yhä räyhäävänä anarkistina.
Kansa ei voinut hyväksyä taidetta, jolla ei ollut tarkoitusperiä, kirja pahoittelee täsmentämättä, millaiseen tarkoitukseen kansa halusi taidetta käyttää.
Valheellisuutta ei kaivattu. Henkilöpalvonnan vuosina syntyi ikävän ”ristiriidattomia” tuotoksia, joista huokui paraati-ilmapiiri, rauhoittuneisuus, teennäinen hyvinvointi, yhtämittainen juhla ja jatkuva voittokulku.
Paraati-ilmapiiriin haksahtaneita kuvataiteilijoita ei mainita nimeltä, mutta Ivan Pyrjev, joka ohjasi elokuvat Traktorinkuljettajat, Piirikomitean sihteeri sekä Sianhoitajatar ja paimen, meni ehdottomasti liian pitkälle.
Ilja Repinissä ei ollut kuitenkaan ryppyä eikä tahraa. Repin-kultti liekehti kuumimmillaan 1930-luvulla ja sotavuonna 1944 Leningradin taideakatemiasta tehtiin Repin-instituutti.
Todellisuudessa Repin pelkäsi neuvostomaata. Hän pysytteli vallankumouksen jälkeen Suomen tasavallassa Kuokkalan kylässä ja sinne hänet myös vuonna 1930 haudattiin.
Repinin huvilan tuhosta kirja puhuu samassa hengessä kuin Mainilan laukauksista. ”Hitleriläiset anastajat” polttivat rakennuksen isänmaallisen sodan aikana.
Huvila paloi kesäkuussa 1944, kun puna-armeija vyöryi Valkeasaaresta Kuokkalan ja Terijoen kautta länteen. Sitä ennen Repinin perheenjäsenet oli evakuoitu kuin ketkä tahansa suomalaiset. Kristus-kompleksinen poika Juri asui Helsingissä vuoteen 1954, jolloin hän putosi yömajan ikkunasta ja kuoli. Olisiko joku ”hitleriläinen anastaja” häntä tönäissyt?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
