PROMETHEUS (USA 2012). Ohjaus: Ridley Scott. Käsikirjoitus: Damon Lindelof, Jon Spaihts. Kuvaus: Dariusz Wolski. Musiikki: Marc Streitenfeld. Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Charlize Theron, Guy Pearce.
Prometheus-myytti vie länsimaisen sivilisaatiotaruston ytimeen. Olihan Prometheus yksi titaaneista, jota myöhemmissä tulkinnoissa on pidetty ihmisten luojana.
Tämä lähtökohtana ponnistetaan korkeuksiin tänään ensi-iltansa saavassa samannimisessä kauhu- ja toiminta-aineksilla maustetussa science fiction -seikkailussa.
Tieteiselokuvana Prometheus on kvasi-tieteellistä hömppää.
Oikeassa elämässä miljardöörien mielikuvitus riittää lähinnä jalkapallojoukkueiden ostamiseen ja kilpailemiseen siitä, kenellä on maailman suurin huvijahti. Prometheus-leffan tulevaisuuden eli 2100-luvun lopun rahamies on toista maata, tai elokuvan hengen mukaisesti ilmaistuna: kuin eri planeetalta.
Hänen rahoittamassaan projektissa matkataan kauas avaruuteen. Matkan tarkoitus on huikea: tavata ne, jotka meidät loivat.
Avaruusalus on nimetty Prometheukseksi. Matkaa johtavat nuoret naiset (huom.). Ruotsalaisen Noomi Rapacen esittämä pieni ja pippurinen tohtori Shaw nousee elokuvan sankariksi.
Hahmolla päivittyy ohjaaja Ridley Scottin aiemman scifiklassikon Alien – Kahdeksas matkustaja (1979) femmaridynamo Ripley (roolissa Sigourney Weaver).
Alien-mielessä etukäteen ajatellen yksi askarruttava pointti on, että koska ne limaiset, ihmisten sisäelimien ja eläinmaailman erinäisten edustajien (mustekala, kobra, norsu jne.) inspiroimina työstetyt limamönjäkehirviöt astuvat estradille.
”Ihme” tapahtuu noin puolivälin tienoilla sillä seurauksella, että kyseisten olioiden temmellyksen myötä tarina alkaa menettää uhkaavasti älyllistä potentiaaliaan. Kuvaavasti samalla kiihtyy toiminnallisuus.
Tieteiselokuvana Prometheus on kvasitieteellistä hömppää, jossa kohtaavat huipputeknologinen rekvisiitta ja termistö sekä amerikkalaisen teininuoren fiktiolle perso maailmankuva ja mieltymykset. Hyvä puoli asiassa on se, että syvälle ihmisen juurille mennään komeasti katon kautta – kyllä tällaista ihan mielikseen katselee, etenkin 3D-linssien läpi. Temppu on vaatinut ison budjetin.
Lajityypin suuren klassikon, Stanley Kubrick -filmin 2001: Avaruusseikkailu (1968) ”aikuisuuden” rinnalla Prometheus on kovin keskenkasvuinen tuttavuus. Scott tunnetaan Kubrickin tavoin taidokkaana visuaalisena tyylittelijänä.
Tässä suhteessa Prometheus lunastaa lupauksensa siten, että pääosaan nousevat varsin upea lavastus ja visuaaliset tehosteet sekä kolmiulotteisuus (3D). Sen tekniikka mahdollistaa paikoin hyvinkin hohdokkaita näkymiä.
Puhtaasti visuaalisessa mielessä Prometheus tarjoaa monia mieleen jääviä hetkiä, ja ne koskevat myös avaruuden maisemia. Varsinainen paukku on ”laser-abortti”, klassikko jo syntyessään.
Episodi on yhtä ikimuistoinen kuin Ray Liottan päälaen avaus kauhutrillerissä Hannibal (2001) – joka muuten on myös Ridley Scottin ohjaama. Toinen näppärä tehostetrikki liittyy Davidiin, kun tämän vartalo ja pää lähtevät eri teille.
Mutta mitä väliä: David on robotti ja sellaisena ihmisen huippuluomus. Ja mikä tärkeintä, sillä/hänellä on suora yhteys ”niihin”.
Prometheus-myytin elävöittäjänä elokuva antaa kotiläksyksi sinänsä kelpo pähkinän purtavaksi: tapahtumissa nousevat keskeisesti esiin alun ja lopun, luovuuden ja tuhon ääripäät.
Päähenkilöön puolestaan kulminoituu symboliikka, mitä länsimaisittain johdetun ihmiskunnan matkantekoon tulee: kohti tulevaisuutta, hellittämättä.
uutiskirje 
