Syvänsininen meri (The Deep Blue Sea, Englanti 2011). Ohjaus ja käsikirjoitus: Terence Davies. Perustuu Terence Rattiganin näytelmään. Kuvaus: Florian Hoffmeister. Musiikki: Samuel Barberin viulukonsertto. Pääosissa: Rachel Weisz, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale, Ann Mitchell.
Brittifilmi tapahtuu 1950-luvun alun sodanjälkeisen säännöstelyn aikaa elävässä Englannissa. Epookki on lavastettu elokuvan ”pari piirua realismin tuolle puolen” -hengen mukaisesti. Kaikesta on puutetta, ja naispäähenkilön elämässä rakkaus on karkuteillä.
Vanhempi mies, nuori vaimo ja rakastaja -kolmioasetelmasta nähdään kliseet mallikkaasti kierrättävä esitys siitä, miten parisuhde tukahduttaa herrasväen parissa ja eroottinen polte on viemässä viimeisetkin voimat. Ei siis ihme, jos elokuva alkaa itsemurhayrityksellä.
Tuntuu kuin tarina etenisi lievästi hidastetuin kierroksin, ”laahaavasti”.
Itsemurhayritys huipentaa sisässä vellovan huudon, joka tuottaa kahdeksanminuuttisen johdannon. Tunnelmat kiteyttää komeasti musiikkiraidalla kuuluvan viulun raastava ääni.
Kohtauksessa soiva konsertto on Samuel Barberin säveltämä. Barber tunnetaan uusromantikkona, mikä tässä yhteydessä on yhtä kuin jyrkkä ”ei” vetelille jousiorkesterivenytyksille.
Musiikki on myös jatkossa tärkeässä osassa, eikä vain mainitun konserton muodossa.
Terence Davies on loihtinut kaksi lähes musikaalityyppistä kohtausta, jotka sulautuvat luontevasti kokonaisuuteen. Asia selittyy kohtausten luonteella (= yhteislaulua pubissa sekä toisen maailmansodan aikaisessa maanalaisen pommisuojassa).
Kun ollaan tietyssä pisteessä, rakkaus on paskan pyyhkimistä ja lakanoiden vaihtoa.
Repliikki tulee sivuhenkilöltä ja ohimennen, mutta se iskee lujaa tuodessaan toisenlaisen näkökulman siihen, mitä miehen ja naisen välillä voi vielä vuosikymmenten jälkeen olla, kun kumppanista on tullut voimia vaativa huollettava.
Vuokraemännän kommentti pistää rakkausongelmissaan rypevän naispäähenkilön jos ei muuta niin ainakin hiljaiseksi.
Vuokraemännän ja hänen sairasvuoteella makaavan puolison hellittelytuokio on kuvattu koruttoman kauniisti. Kaksikon kohdalla nykyhetki ja muistot liittyvät elimellisesti yhteen. Side on luja.
Brittifilmi on herättänyt voimakkaita asenteita puolesta ja vastaan. Sitä on moitittu muun muassa vanhahtavaksi ja laahustavaksi.
Jälkimmäinen määre on virhearvio. Davies on nimittäin melkoinen mestari, mitä tulee sellaisiin myös elokuvakerrontaa sääteleviin termeihin kuin orkestrointi, tempo ja ajoitus.
”Oopperamaisena” näyttämölle panijana britti vertautuu kiinnostavalla tavalla italialaisklassikko Luchino Viscontiin, vaikka herrojen sosiaalinen tausta onkin radikaalisti erilainen: Visconti oli aristokraattisuvun jälkeläinen, Davies ponnistaa työväenluokasta.
Daviesin tausta (työväenluokkainen koti, katolinen koulu) tuntuu antaneen hedelmällisen henkisen perustan sukeltaa pohjana olevan Terence Rattiganin näytelmän kouriintuntuvan porvarilliseen maailmaan.
Davies tulee ”ulkoa sisään”, hänen ohjauksensa kurkottaa naturalistisen esittävyyden tuolle puolen hienovaraisesti, mutta selvästi tunnistettavin piirtein.
Yksi on kerronnan tempo: tuntuu kuin tarina etenisi lievästi hidastetuin kierroksin, ”laahaavasti”. Davies hidastaa, koska nainen kärsii: kun on paha olla, niin aika tuntuu liimautuvan paikoilleen.
Piirre tuntuu ja näkyy myös näyttelijätyöskentelyssä, niin punnitusti lausutuissa repliikeissä, näyttelijöiden ilmeissä kuin koko fyysisessä läsnäolossakin.
Tämä koskee erityisesti Rachel Weiszin roolityötä, jota sävyttää naispäähenkilön jonkinlainen eroottinen kestohämmennys.
Syvänsininen meri on musiikillisuudessaan ja tematiikassaan vankkaa jatkoa Daviesin aiemmalle suppealle tuotannolle.
Toisessa ohjaustyössään Päivä painuu mailleen (1992) hän kertaa lapsuuttaan Nat King Colen samettiäänisen laulannan ja kirkkokuoromusiikin siivittämin nostalgisin vedoin.
Tyylikäs Edith Whartonin romaanin filmatisointi Sydän vieraassa talossa (2000) on pätevä naismuotokuva.
Syvänsininen meri ottaa hieman toisen suunnan ja kallistuu 1940- ja 1950-lukujen melodraamaperinteen puoleen. Sukulaisuutta löytyy sekä genren Hollywood-haaraan että brittiklassikkoon Lyhyt onni (1945).
Tulos on ytimeltään nautittavalla tavalla ajaton, kiitos oivaltavan henkilökuvauksen sekä ohjaajan tavan tihentää eri tavoin ajan ja keston ulottuvuuksia kerronnassa.
uutiskirje 
