Eutanasiakeskustelun ongelma on se, että se ei ole keskustelua: vastakkaiset näkökannat eivät käy vuoropuhelua keskenään, eivät kommunikoi tavalla, josta voisi muotoutua eri argumentit huomioon ottava, eettisesti kestävä näkemys.
Eutanasian puolustajien asenne on tunnelähtöinen: yksilöllä täytyy olla oikeus päättää elämänsä lopettamisesta ja saada kuolinapua silloin, kun hoito merkitsee vain tuskien pitkittämistä. Kannan taustalla ovat usein puhujan omat kokemukset, kun hän on todistanut läheisensä viimeisten elinpäivien sietämätöntä piinaa.
En vähättele tätä lähtökohtaa ollenkaan, enkä omien kokemusteni takia voisikaan. Isäni lopetti oman elämänsä jättäen kuolemaa tekevän vaimon ja kolme alaikäistä tytärtä suureen ahdinkoon. Tasan kaksi kuukautta myöhemmin me tyttäret istuimme äidin kuolinvuoteella sairaalassa odottaen, milloin tuskallinen kuolinkamppailu lopulta päättyisi. Se kesti tunteja.
Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä äitivanha pitäisi päästää päiviltä, koska hän ei enää tunne omia lapsiaan – kenen kärsimyksen lopettamisesta silloin on kysymys?
Olin kuudentoista. ”Nuoruus suojeli teitä”, sanoi kummitätini vuosia myöhemmin. ”Te ette tajunneet, miten hirvittäviä asioita teille tapahtui.” Ehkä emme, mutta se on merkinnyt lähinnä sitä, että noiden tapahtumien aiheuttamaa surua ja syyllisyyttä on joutunut käsittelemään koko elämänsä. Mitään ei pääse pakoon.
En voi tuomita isäni tekoa, se ei ole koskaan tullut mieleenikään. Olen yrittänyt ymmärtää sitä. Syövän loppuun piinaama äitini on näky, joka on tajunnassani varmasti omalle kuolinvuoteelleni asti. Mutta olisinko toivonut, että häneen olisi tehottoman kipulääkkeen sijasta pistetty myrkkyä siinä silmieni edessä? En. Kokemukseni ei ole saanut minua eutanasian kannattajaksi. Ennemminkin eutanasian puolustajat ovat vahvistaneet vastustustani. He jättävät aivan liian paljon tuskallisia, mutta hyvin olennaisia kysymyksiä esittämättä. Eutanasian vastustajat niitä esittävät, mutta enimmäkseen ne jäävät vastauksia vaille.
Tappaminen on fiktiivisenä viihteenä koko ajan silmiemme edessä. Kuinka monta sataa murhaa televisionkatsoja näkeekään kuukauden aikana? Todellinen kuolema sen sijaan kätketään sairaalan seinien sisään, ammatti-ihmisten hoidettavaksi. Millä tavalla tällainen kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme kuolemasta? Ja mitä ajattelemme elämästä, sillä perille mennen suhteemme kuolemaan ilmaisee suhteemme elämään?
Mitkä olisivat eutanasialain yhteiskunnalliset vaikutukset? Miten ”lupa tappaa” vaikuttaisi hoitokulttuuriin? Miten taattaisiin, että kuoleva on tehnyt eutanasiapäätöksen itsenäisesti, vapaasta tahdostaan? Entä, kuka päättää, kun ihminen itse ei enää siihen kykene? Eutanasia liitetään julkipuheessa lähinnä elämänsä loppuun eläneisiin vanhuksiin. Entä kun tuskallista kuolemaa tekee lapsi – kuka päättää, kuinka kauan hän saa elää? Annetaanko kuolinapua niillekin, jotka pystyisivät itse lopettamaan elämänsä?
Lääkäreiden enemmistö vastustaa eutanasiaa. Heidäthän on koulutettu parantajiksi eikä elämän lopettajiksi. Surmaaminen ei ole hoitotoimenpide. Miksi juuri lääkärin pitäisi suorittaa tämä teko? Että voisimme mielemme rauhoitukseksi pitää sitä lääketieteellisenä hoitona?
Tuskallisin ja kartetuin kysymys on raha. Siitä ei puhuta, mutta sitä ajatellaan. Verrattuna vanhustenhoidon kustannuksiin eutanasia on todella halpa ratkaisu. Tehokkaasti käytettynä se voisi kerrassaan parantaa ikärakenteen myötä yhä hankalammaksi käyvän ”huoltosuhteen”. Miksi puolikuolleita dementtejä vanhuksia pitäisi pitää kalliissa laitoshoidossa, kun samalla rahalla voitaisiin hoitaa työkelpoisiksi nuorempia potilaita? Miksi pitkitettyä kallista saattohoitoa, kun rahat voitaisiin käyttää parannettavien potilaiden hyväksi? Miksi mummon viimeisetkin sentit laitoshoitoon, kun ne voitaisiin käyttää seuraavien sukupolvien hyväksi?
Ja kun tälle tielle on lähdetty: miksi parantumattomasti mielisairaiden, äärimmäisen vaikeasti kehitysvammaisten tai muiden kerta kaikkiaan ”elinkelvottomien” pitäisi aiheuttaa yhteiskunnalle suunnattomia kustannuksia, kun rahat voitaisiin käyttää elinkelpoisten hyvinvoinnin edistämiseen?
Olen jo lukenut juttuja, joissa masentuneille ehdotetaan eutanasiaa. Joissa ehdotetaan, että lääkäri ja omaiset saisivat päättää toimintakyvyttömän läheisensä eutanasiasta. Joissa vedotaan siihen, että kalliit sairaalapaikat pitäisi jättää niille, joilla on mahdollisuus parantua. Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä äitivanha pitäisi päästää päiviltä, koska hän ei enää tunne omia lapsiaan – kenen kärsimyksen lopettamisesta silloin on kysymys?
Yhtä tuskallisempia kysymyksiä tulee eteen. Niistä ei selvitä sivuuttamalla eikä huutamalla yksilön oikeudesta päättää elämästään ja leimaamalla toista mieltä olevat kiduttajiksi.
Gallupien mukaan 70 prosenttia kansasta kannattaa eutanasiaa. Erityisesti nuoret kannattavat sitä – eikä ihme, nuorelle omaa kuolemaa ei ole, armokuolema koskee raihnaisia vanhuksia, joiden kaltaiseksi nuori ei aio ikinä tulla.
Suuret kannatusluvut kertovat ennen kaikkea huolestuttavasta epäluottamuksesta hoitojärjestelmää kohtaan. Epäluottamus on ansaittua; sitä on synnytetty huonolla vanhustenhoidolla, pitkillä potilasjonoilla, tylyllä kohtelulla, alati vaihtuvilla lääkäreillä, ylilääkityksellä, mielenterveyspotilaiden heitteillejätöllä, lasten ja nuorten heikennetyllä terveydenhoidolla. Sydämen kovuudella. Ja rahapuheella, joka sosiaali- ja terveydenhoidossa on jyrännyt humaanin, ihmislähtöisen ajattelun ja keskustelun. Ihminen alkaa hoitobyrokratiassa olla lähinnä hankala kuluerä, joka yritetään painaa mahdollisimman alas. Ei ole ihme, jos kärsimystä ja kuolemaa pelkäävä kansalainen pitää parempana tulla ”armosta” päästetyksi päiviltä kuin jauhautua järjestelmän rattaissa.
Silti, henkilökohtaisesti en voi mitenkään ymmärtää, miten tapetuksi tuleminen voisi missään olosuhteissa olla erityisen ”arvokas” tapa kuolla.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 