TERRAFERMA (Italia 2011). Ohjaus: Emanuele Crialese. Käsikirjoitus: Crialese ja Vittorio Moroni. Kuvaus: Fabio Cianchetti. Musiikki: Franco Piersanti. Pääosissa: Filippo Pucillo, Donatella Finocchiaro, Mimmo Cuticchio, Timnit T.
Italialaisohjaaja Emanuele Crialesen edellinen elokuva Kultainen portti (2006) on hilpeän haikea kuvaus 1900-luvun alkupuolen Italiasta Yhdysvaltoihin suuntautuneesta siirtolaisuudesta.
Terraferman nykypäivän siirtolaisuus on radikaalisti toista maata. Nyt tullaan Afrikasta laittomasti Italiaan ja usein kohtalokkain seurauksin.
Terraferman vahvuuden salaisuus on jonkinlainen ”koheesion taika”.
Yhteistä näille varsin erilaisille elokuville on kirjoittaja-ohjaajan humanistinen näkökulma. Crialese on päättäväisesti kovien tosiasioiden eteen joutuneen pienen ihmisen puolella.
Terraferma kylpee upeissa kirkkaan täyteläisissä väreissä. Niistä välittyy aistikkaasti tapahtumapaikkana olevan pienen Välimeren saaren (kuvaukset on pääosin tehty Linosan saarella) maalauksellinen kauneus.
Tuo kauneus osoittautuu nopeasti pettäväksi.
Saarelaisille elannon sukupolvien ajan taannut kalastus on tullut tiensä päähän, ja mereltä kaikuvat huonot uutiset myös laittomien siirtolaisten muodossa. Asia ei miellytä sen enempää viranomaisia kuin turismiin panostavia pienyrittäjiäkään.
Isoisän, pojan ja pojanpojan intressit muutosten tuulten keskellä eivät ole täysin yhtenevät.
Vanha hokema yhteisessä veneessä olosta saa elokuvassa niin traagisia, koomisia kuin osin hirtehisiäkin piirteitä.
Elinkeinorakenteen muutokset ja laittoman maahanmuuton synnyttämät paineet ovat yleismaailmallisia.
Crialesen lähestymistapa saa osittain yksinkertaistettuja ratkaisuja, vaikka toki ihmisten kesken riittää näinkin pitkälle menevää auttamishalua. Kirjoittaja-ohjaaja ei peittele ihanteitaan.
Terraferma on myös realismissaan vankka teos. Rinnastus brittiohjaaja Ken Loachin töihin on paikallaan.
Italialaisfilmissä mennään keskeisiltä osin aivan olemassaolon ytimeen. Vaikuttavimmillaan elokuva on, kun eri maailmoista tulevat ihmiset kohtaavat silmästä silmään – vaikkapa meren pimeydessä.
Terraferman hahmottama eteläisen Euroopan nykytodellisuus on ristiriitaisuuksien täyttämä. Tässä mielessä ilmakuvauksena tehty avoin lopetus on sekä osuva että hieno.
Terraferma käsittelee tärkeää aihetta, siinä tehdään teräviä havaintoja ihmisten osasta ja vaikuttimista maailman menossa. Tunneilmasto huokuu inhimillistä lämpöä.
Ihme kyllä, italialaisfilmin ripeästi vaihtuvilla näyttämöillä kukkii myös reipas huumori. Tapahtumissa on tilaa sekä pysäyttävän traagisille että vapauttavan koomisille hetkille. Jälkimmäiset liittyvät lähinnä turisteille tarjottaviin elämysretkiin.
Terraferman vahvuuden salaisuus on jonkinlainen ”koheesion taika”: sisällön ja muodon saumaton yhteenkuuluvuus, henkilöhahmot itsessään ja toistensa kautta, kohtausten nautittavan johdonmukainen episodimaisuus.
Ylipäänsä italialaisfilmi täyttyy kuvista, jotka jäävät nautittavalla tavalla soimaan mieleen.
Raskaana olevaa afrikkalaisnaista esittävä Timnit T. on kokenut lähes vastaavan kuin roolihahmonsa: hän oli yksi harvoista eloonjääneistä, kun pakolaislautta upposi elokuvan toisena kuvauspaikkana olleen Lampedusan saaren tuntumassa.