Nuorta Aliidea näyttelevälle Laura Birnille Puhdistus on ”hurja tutkielma ihmisen mielestä ja vimmaisuudesta”.
– Ja Viron lähihistoriasta, pakkomielteisestä rakkaudesta, raivosta ja petoksesta, myös itsensä pettämisestä.
Petoksesta ja valheesta puhuu myös Liisi Tandefelt, vanha Aliide.
Puhdistuksen naisille henkiinjäämisen hinta on kova.
– Ei valheen päälle voi rakentaa elämää ja toimia valheen mukaan.
– Temaattisesti siinä on kolme pääasiaa: traaginen rakkaustarina, itselle tehty vankila ja sovitus, kuvailee puolestaan elokuvan ohjaaja Antti Jokinen.
Vastaukset heijastelevat ehkä sitä, mihin Sofi Oksasen alkuperäistarinan megalomaaninen menestys perustuu. Siinä jännitysnäytelmän elementit yhdistyvät vaiettuun lähihistoriaan, se näyttää hullun rakkauden ja ihmismielen pimeyden.
Elokuvassa vangitsemisen ja karkaamisen teemat toistuvat niin konkreettisina tekoina kuin mielentiloina. Aliide ja Zara ovat valintojensa vankeja, mutta löytävät myös reitin vapauteen, omilla tavoillaan.
Olosuhteista riippumaton paha
Liisi Tandefelt kuvailee Laura Birnin ja Amanda Pilkkeen (Zara) rooleja niin hurjiksi, että niitä on lähes sietämätöntä katsoa.
– Tiedän, että ihmiset kykenevät kauheisiin tekoihin. Siihen ei tarvita Viroa eikä Neuvostoliittoa eikä totalitaarista systeemiä eikä kyydityksiä. Niitä tapahtuu nytkin, meidän aikanamme.
– Pään sisältä sen hahmon lopulta kaivaa, vaikka tapahtumat ovatkin äärimmäisiä, sanoo Birn itse.
Henkilön nahkoihin pääsemisessä hän kokee suureksi avuksi yhteistyön maskeeraajan ja pukusuunnittelijan kanssa.
– Riikka Virtanen ja Anna Vilppunen tekivät siinä tosi hienoa työtä.
Rankat kohtaukset harjoiteltiin ja koreografioitiin tarkasti.
– Se on työtäni, näyttelemistä. Minä en henkilökohtaisesti joudu tekojen uhriksi.
Tunteet ovat hänen mukaansa kuitenkin kaikille samoja ja tuttuja: pettymys, suru, katkeruus, vimma, rakkaus.
– Olosuhteet ovat olosuhteita, minun tärkein tehtäväni oli luoda se Aliiden henkilö. Uskon, että ihminen voi toimia kuin Aliide, muissakin olosuhteissa.
Henkiinjäämisen hinta on on tarinan naisille kova. Aliide kantaa tekojaan ja valintojaan lopun elämänsä, monta kymmentä vuotta.
– Siitä oli tuloksena täysin rapautunut ihminen, joka viime vaiheessa pystyy tekemään puhdistuksen auttamalla nuorta tyttöä. Ei minulla hirveästi ollut sympatiaa häntä kohtaan, kun sitä roolia tein, sanoo 1990-luvun Aliidea näyttelevä Tandefelt.
Puhdistuminen, selviytyminen
Antti Jokiselle oli alusta asti olennaista, että kyseessä on nimenomaan naisten tarina.
– Minusta on tärkeää kertoa ihmiskaupasta ja Gulagista naisten näkökulmasta. Miehistä on jo kerrottu.
Naisten osa, tässäkin tarinassa, vallankäytön välikappaleina on lohduton, on kyseessä sitten sota, aate tai ihmiskauppaa pyörittävä mafia. Jotta katsomiskokemus ei olisi liian rankka, Jokinen halusi näyttää päähenkilöt selviytyjinä ja muokkasi Oksasen alkuperäistarinaa.
– Tätä vaikeaa aihepiiriä lähestyimme näyttelijöidenkin kanssa selviytymisen teeman kautta.
Jokinen muistuttaa myös, että ”karmeita asioita on tapahtunut ja tapahtuu edelleen; Syyriassa, Kiinassa, Afrikan maissa.”
Mutta miten selviytyä ja jatkaa elämää, jos kokonainen kylä, kansa tai aate on tahrattu vereen ja valheeseen?
– Ihmiset Virossa selviytyivät esimerkiksi niin, etteivät lähteneet pakoon. He halusivat seistä vahvoina ja pysyä kotiseudullaan, pohtii Jokinen.
– Osa otti aatteen selviytymiskeinokseen. Sekin tekee Puhdistuksen aihepiiristä traagisen, etteivät suinkaan kaikki miliisin ja NKVD:n tyypit olleet venäläisiä, vaan virolaisia.
Liisi Tandefeltin mielestä vaikeneminen on pahinta: se on ase.
– Vaikeneminen tappaa myös ennen pitkää, se tuhoaa ihmissuhteita. Siksi on suuri teko, että Sofi Oksanen kirjoittaa auki sellaista Viron historiaa, jota Suomessa ei ole tunnettu ja josta ei ole puhuttu.
– Minäkään en tiennyt mitään, hän hämmästelee.
– En, vaikka olen ollut 80-luvulla aikanani paljon DDR.ssä esiintymässä. Minulla on siellä paljon ystäviä ja siellähän tapahtui tätä samaa.
Puhdistus ei vaikene, ja jatkaa todennäköisesti filmatisoinnin myötä voittokulkuaan. Elokuvan viesti tosin olisi todennäköisesti mennyt perille vähemmälläkin pieksemisellä ja raiskaamisella.
Harri-Ilmari Moilasen arvio elokuvasta KU:n verkkolehdessä sunnuntaina.
uutiskirje 
