Talonpoikaissäätyyn kuului Kalevalan ilmestymisen aikoina vain kymmenesosa maaseudun 1,7 miljoonan väestöstä. Kaupungeissa asui vain satatuhatta suomalaista.
Kouluhistorioiden kertomukset kansallispukuun sonnustautuneesta suomalaisesta talonpoikaiskulttuurista esineistöineen, asusteineen ja ryijyineen on paljolti kansanvalistajien keksimä myytti.
Säätyjaon ulkopuolella ja vailla valtiollisia oikeuksia oli yli 70 prosenttia Suomen kansasta. Suomen kieltä pidettiin talonpoikaissäädyn asiana, ei koko rahvaan.
Eräs talonpoikaissäädyn edustaja kysyikin: ”mistä sitten herrasväkeä saadaan, jos kaikki rupeavat suomea puhumaan?”
Talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustaja Agathon Meurman ylisti 1867–68 nälkävuosien jälkeen kuinka ”Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikaisfilosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi”.
Talonpoikaissääty korosti yhteisen kansan kristillisen nöyryyden merkitystä kärsimystensä edessä. Elias Lönnrotin (1802–84) vuosina 1835 ja 1949 julkaisemat Kalevalan tarinat istuivat huonosti umpikristilliseksi muovautuneeseen suomalaisuuteen? Rahvas ei tunnistanut runoista perimmäistä henkistä olemustaan.
Suomen kansan historian pohja
Vuonna 1827 syntynyt ylivieskalainen kansankirjailija Pietari Päivärinta kertoo Elämäni -muisteluksessaan perehtymisestään poikasena Kalevalaan.
Aluksi runojen tarkoitus jäi häneltä täysin käsittämättä. Kysyessään neuvoa, hänelle vastattiin: ”Ne ovat vaan vanhoja loihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät noituissaan.”
Päivärinta vastasi tyytymättömänä: ”Kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä suinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt, oluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut.”
Kysyessään asiaa tietäväisenä pidetyltä raatarilta, tämä vastasi:
”Ne runot on sitä varten `räntätyt´, että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on turhuutta, mitä auringon alla on.”
Tämä selitys tyydytti nuorta tiedonhaluista Päivärintaa kaikkein vähiten. Kun Kalevalan toinen laitos ilmestyi 1849, Päivärinnalle valkeni, että Kalevalan runot olivat ”Suomen kansan muinaisuus, ja sen historian pohja.”
Päivärinnan mielestä 1847–66 ilmestynyt sanomalehti Suometar kertoi 1844–55 ilmestyneeseen Maamiehen Ystävään verrattuna eri paikkakuntien joutavan jokapäiväisistä riita- ja väittelyasioista.
Maamiehen Ystävä sisälsi juoruilevan uutisaineiston sijaan maatalouteen liittyviä käytännöllisiä artikkeleita sekä kansantajuista valistusta eri elämän aloilta, kuten aurinkokunnan toiminnasta, katolisesta kirkosta, Kalevalasta ja kansanrunoudesta
Väinö suomalaisten Zeus
Runeberg, Snellman ja Topelius pitivät esimerkillisinä suomalaisina länsirannikon porvaristoa, jonka varallisuus muodostui laivoista, kauppatavarasta, kaupallisista arvopapereista ja maaomaisuudesta.
Ikä- ja opiskelutoverien Runebergin ja Lönnrotin suomalaisuuden mallit olivat hyvin erinäköiset ja -oloiset.
Saarijärven Paavo ja Väinämöinen eivät olleet samasta suomalaisuuden puusta veistetyt, vaikka puhuivatkin samaa kieltä ja elivät agraarissa luontaistaloudessa.
Kalevalan ensimmäisen version esipuheen Lönnrot päiväsi Kajaanissa piirilääkärinä ollessaan 28.2.1835.
Hän totesi, että on niitä, jotka pitävät vanhoja runoja isossakin arvossa, ja niitä, joille niillä ei ole pienintäkään arvoa:”Minä en soisi niitä sorrettavan, jos ei yksipuolisesti ylen suurinakaan piettävän.”
Kreikkalaisten ja roomalaisten runojen rinnalle Lönnrot ei halunnut kalevalaisia runoja asettaa. Hänelle riitti, että ne näyttävät edes sen, etteivät esivanhempamme olleet ”mielellisissäkään” yrityksissään ”älyttömät.”
Lönnrot ei halunnut myöskään lukea esi-isillemme suureksi tyhmyydeksi, jos he eivät olleet yhtä nerokkaita hankkimaan itselleen niin suurta jumalajoukkoa kuin moni muu vanhanaikainen kansa.
Jos Vienan Karjalassa rahvaalta kysyy, kuka oli Väinämöinen, Lönnrotin mukaan saa vastaukseksi, että Väinämöinen on muistamisen arvoinen uros, ensimmäisiä esi-isiämme ja kuuluisa runoilija.
Väinämöistä ei pidetty jumalana, vaan voimallisena ja paljon tietävänä sankarina. Väinö on eräänlainen Zeus ja Ilmarinen Prometheus!
Rikkaruohoja lasten sydämiin
Väitöskirjassaan Tulevaisuutta vastaan (SKS) Kati Mikkola toteaa, että suomalainen kansallisuusaate oli kokoelma kristinuskoa, kansan uskomuksia ja patrioottista isänmaallisuutta.
Tämä oli yksi syy, miksi Kalevala sai kansan keskuudessa hämmentyneen vastaanoton:
”Haukivuorelainen 1877 syntynyt kauppias Eero Pärnänen kertoo, että hänen vuonna 1827 syntyneen isänsä kirjavalikoimaan oli kuulunut osia 1840-luvulla painetusta Kalevalasta, mutta isä oli kutsunut teosta ”Lurppu kirjaksi.”
Kaustislainen 1853 syntynyt Heikki Salo on kuvannut kalevalaisiin sankareihin liittynyttä hämmennystä:
”Hän kertoo satujen halveksumisesta ja mainitsee ihmisten ihmetelleen, miksi lapset opetetaan uskomaan valheita Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista.”
Mikkolan mukaan painettuun sanaan kohdistui voimakas totuuden ja totuudellisuuden odotus ja rajankäynti kansanuskon ja kristinuskon välillä oli varsinkin herännäispitäjissä ankaraa.
Kansanvalistuksen ihanteiden mukaisesti piiat ja rengit eivät saaneet lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä kertoa tavattomia kummitusjuttuja.
Palkolliset kertoilivat kuitenkin juttujaan salaa ja näin he Päivärinnan mukaan ”kylvivät rikkaruohoja lasten sydämiin”.
Lönnrotkin joutui laittamaan arkistojen kätköihin runonlaulajilta keräämänsä kovimmat seksuaaliaiheiset ”isojen poikien laulut” 160 vuodeksi.
Runot näkivät päivänvalon vasta 1997 Matti Kuusen ja Senni Timosen toimittamassa teoksessa Suomen kansan vanhat runot XV.
Runoissa kuvataan muun muassa sukupuolielinten keskusteluja ja riitoja.
uutiskirje 
