Aikoinaan Keke Rosbergilta kysyttiin, onko autourheilu lainkaan urheilua. Keke antoi suoraselkäistä pragmaattisuutta osoittavan vastauksen: ”Tää on mun duunia, okei, mä teen sitä”.
Hänen entinen tallitoverinsa Alain Prost tunnettiin lempinimellä ”Professori”, mikä kuvastaa hyvin ranskalaisen realistista asennetta osaansa. Vastaavasti Prostin tallikaveriksi 1988 tullutta brasilialaista Ayrton Sennaa (1960–1994) voi pitää idealistina.
Näin ainakin urheiludokumentin ja elämäkertafilmin Senna (2010) perusteella. Asif Kapadian ohjaama ja Manish Randeyn käsikirjoittama elokuva palkittiin vuoden parhaana englantilaisena dokumenttina. Pysti tuli myös leikkauksesta, eikä ihme. Tosin tämä ei tarkoita vain kilparadalla tapahtuvia hurjia ulosajoja tai kuolonkolareita: kokonaisuuteen on luotu johdonmukainen ja tyylikäs kaari.
Brittidokumentti valottaa nimihenkilön kautta eilisen formulamaailmaa antoisasti, joskaan ei mitenkään kärkevästi. Kriittisyys on läsnä, vaikkei se koskekaan lajia sinänsä, vaan sen käytäntöjä. Niihin brasilialaistähden nähdään puuttuvan usein ja tavalla, joka osoittaa sekä terävyyttä että aitoa urheiluhenkeä.
Sen suhteen hän arvostaa 1970-luvun loppua kartingin parissa. Se oli aitoa kisaamista, ajamista puhtaimmillaan – ei ollut kyse rahasta ja politikoinnista, tiivistää brassi.
Formulalääkäri Sid Watkins muistelee lämmöllä: Sennassa oli ihailtavaa nöyryyttä, jota kilpa-ajajissa näkee harvoin. Dokumentti antaa hänestä vaatimattoman ja empaattisen kuvan.
Senna oli tietoinen kotimaansa jyrkistä luokkaeroista. Asiaan paneutuu käytännön tasolla hänen kuolemansa jälkeen perustettu Ayrton Senna -säätiö. Se on tukenut tähän mennessä kahdentoista miljoonan varattoman brasilialaislapsen koulunkäyntiä.
Huipentumana on kohtalokas San Marinon Grand Prix. Siitä muotoutuu dokumentin valossa melkoinen tuhon ja kuoleman karnevaali – kuvat radalta ja varikolta puhuvat puolestaan. Tapahtumiin tuo oman kohtalon kellojen jylinänsä Sennan syvä uskonnollisuus.
Dokumenttiprojekti: Senna. TV1 maanantaina kello 21.30.









