Syliä, soppaa ja sitkeää johdonmukaisuutta

Kirsti Kapanen on herännyt ennen aamukuutta työpaikaltaan Helsingin Suutarilassa. Kotoaan siis. Tänään hoitolapsia on neljän sijaan vain kolme ja ohjelmassa on Naukujaiset. Muuten päivä on tyypillinen ja kestää kymmenen tuntia.

Yhdeksältä kaksivuotias Elli ja nelivuotias Alina ovat saaneet aamupalan ja Kapasen oma, jo aikuinen Elli-tytär tekee lähtöä kouluun. Kohta saapuu viisivuotias Konsta ja alkaa villasukkien, myssyjen ja haalarien pukeminen.

Kun Kirsti Kapanen aloitti perhepäivähoitajana vuonna 1977, se oli lapsettomalla nuorelle päiväkotiapulaiselle ”pakon sanelema juttu”. Muuta lastenhoitotyötä ei pienellä pohjoissatakuntalaisella paikkakunnalla ollut tarjolla.

Nyt päiväkodeissa ja kolmiperhehoitajana välillä työskennellyt, lastenhoitajaksi valmistunut Kapanen sanoo, ettei voisi parempaa työtä itse keksiä.

– Tykkään tehdä töitä kotona.

Koti tosin saisi olla isompi. Kapanen on hakenut kaupungilta suurempaa työsuhdeasuntoa rivitalokaksion tilalle, mutta niitä ei Suutarilassa ole.

– En voi muuttaa minne vaan, jos en tiedä onko sillä alueella riittävästi hoitolapsia. Enhän minä halua minnekään työttömäksi muuttaa.

Pääkaupunkiseudun perhepäivähoitajien yhdistyksen (JHL:n jäsen) yhtenä tavoitteena onkin työsuhdeasuntojen lisääminen perhepäivähoitajille ja vuokratason alentaminen.

Aktiivinen yhdistys järjestää retkiä, opinto- ja edunvalvontapäiviä. Kerran kuussa kokoonnutaan keskustelemaan ajankohtaista asioista.

Ei yksin neljän seinän sisällä

Suutarila oli Helsingin ensimmäisiä alueita, joissa perhepäivähoitajien työtä on tehty 4–6 hoitajan tiimeissä. Yhdessä järjestetään monenlaista toimintaa: jumppaa, lauluhetkiä, Montessori-kerhoa, puistossa tavataan päivittäin.

– Koen että mulla on aina työkaveri, sanoo Kirsti Kapanen.

– Tämä ei ole samalla tavalla yksinäistä työtä kuin aikoinaan, työtä ei enää tehdä yksin neljän seinän seinällä.

Hoitajan työ on fyysistä, siinä puetaan, riisutaan, nostellaan, kumarrellaan, kerätään leluja lattialta ja hiekkalaatikolta, katetaan ja korjataan ruokapöytää, putsataan lumisia ja hiekkaisia vaatteita, siivotaan ja järjestellään, työnnetään rattaita, istutaan lattialla, ripustetaan vaatteita kuivumaan, pestään pyllyjä, seistään puistossa pakkasessa.

Perhepäivähoitajien eläkeikä on 64 vuotta. Moni jatkaa senkin jälkeen.

– Olen nauranut, että rollaattorin kanssa juoksen sitten tuolla lasten perässä. Jos olen tällaisessa kunnossa, jaksan ehkä vielä sen kymmenen vuotta.

Koko Suomen perhepäivähoitajakaarti on ikääntymässä, hoitajien keski-ikä on viidenkymmenen paremmalla puolella. Kun nykyiset hoitajat eläköityvät, kunnissa kaivataan kipeästi uusia.

Piparkakkuhiiriä ja kissalauluja

Tänään vietetään kuuden hoitajan ja parinkymmenen lapsen voimin Naukujaisia.

Lapset saavat maaliskuussa mouruavien kollikissojen kunniaksi pukeutua ja eläytyä kissoiksi: latkia maitoa lautaselta ja syödä hiirenmuotoisia herkkuja. Piparkakkuhiirien hännät on tehty lakritsinauhasta.

Kissapukuja ja hiiriherkkuja myöten kaikki on hoitajien itse valmistamaa. Lapsille tehdään myös kissamaiset kasvomaalaukset ja laululeikeissä seikkailevat kissat.

Kun laulut on laulettu ja hiirikakut syöty, on taas pukemisen aika. Kymmenet sukat, kypärämyssyt ja goretex-saappaat saadaan oikeiden omistajien ylle ja kohta ollaan matkalla puistoon.

Ulkoilun jälkeen (ja kun vaatteet on ripustettu naulakoihin ja kädet pesty) syödään Kapasen aamulla valmistama jauhelihakeitto. Uunissa muhinut soppa maistuu kaikille.

Päiväkotien kuuden viikon ruokalista on hyvä apu lasten lounaita ja välipaloja suunnitellessa, vaikkei Kapanen sitä orjallisesti noudatakaan. Ruokaostokset autoton nainen hoitaa kävellen tai bussilla.

Johdonmukaista kasvattamista

Kasvatuskumppanuus vanhempien kanssa vaatii Kapasen mielestä hyviä vuorovaikutustaitoja. On osattava kuunnella vanhempia ja kertoa heille suoraan lapsen kuulumiset, käydä varhaiskasvatussuunnitelmat läpi heidän kanssaan.

Raskaimpia ovat tilanteet, jolloin ryhmässä on paljon erimielisyyksiä tai ns. haastava lapsi. Silloin tämä vie hoitajan kaiken huomion. Näissä tilanteissa esimiehen ja kollegojen tuki on tärkeää.

– Parasta tässä työssä on se, että pystyy huomioimaan joka ikisen lapsen ja antamaan heille aikansa. Kun itse arvostaa työtään, se näkyy myös ulos.

– Tärkeintä kasvatustyössä on johdonmukaisuus ja tasapuolisuus.

Laajempi reportaasi perhepäivähoitajan työstä ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 22. maaliskuuta.