Usein parhaat tiedonlähteet hallituksen – – petoksista tai väärinkäytöksistä ovat hallituksen työntekijät, jotka ovat sitoutuneita yleiselle edulle ja ovat valmiita puhumaan julkisuudessa avoimesti. Sellaiseen rohkeuteen ja patriotismiin – – tulisi rohkaista eikä sitä tulisi pyrkiä vaientamaan. (Yhdysvaltain presidentti Barack Obama)
Helmikuun lopussa Yhdysvaltain armeijan sotilas Bradley Manning, ehdokas Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, tunnusti ensimmäistä kertaa vuotaneensa salaisia asiakirjoja WikiLeaksille. Yhdysvallat syyttää Manningia 22 rikoksesta, mukaan lukien vihollisen auttamisesta (engl. aiding the enemy).
Harvardin lakiprofessori varoittaa, että syyttäjän uusi tulkinta vihollisen auttamisesta saattaisi tehdä kaikesta ilmiantamisesta ja salaisen tiedon vuotamisesta ja julkaisemisesta kuolemalla rangaistavan rikoksen, josta voitaisiin tulevaisuudessa tuomita myös siviilejä.
”Tavanomainen” media voi joutua rangaistuksen pelossa itsesensuurin uhriksi.
Vuodetussa internet-keskustelussa vuodelta 2010 Manning perustelee päätöstään vuotaa salaiset asiakirjat näin:
”Mitä tekisit, jos sinulla olisi vapaa pääsy salattuihin tietoverkkoihin – – ja näkisit uskomattomia asioita, kauheita asioita – – asioita, joiden kuuluisi olla julkisuuden ulottuvilla – – Toivottavasti tästä seuraa maailmanlaajuista keskustelua, väittelyä ja uudistuksia. – – Haluan, että ihmiset näkevät totuuden – – koska ilman tietoa emme voi kansakuntana tehdä asianmukaisia päätöksiä.”
”Ei vaarantanut ihmishenkiä”
Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon voittaneen Rauli Virtasen mukaan Manningin perustelut ovat uskottavia.
– Ei ole pystytty osoittamaan sitä, etteikö Manning olisi aidosti halunnut niin sanottua yleistä hyvää, muutosta ja julkista keskustelua sodan oikeutuksesta.
Virtanen jatkaa: – Nyt kun olemme lukeneet 10 vuotta sitten alkaneen Irakin sodan saldosta, valtavasta ihmishenkien ja mammonan menetyksestä, niin kannattaa muistaa, että Manning halusi varoittaa juuri näistä, vaarallisena näkemänsä ulkopolitiikan seurauksista. Jotkut asiantuntijat rohkenevat väittää, että sähkeiden paljastuminen johti omalla tavallaan arabikevääseen ja Irakin sodan nopeampaan päättymiseen.
Yhdysvaltalainen juristi ja Guardian-lehden toimittaja Glenn Greenwald on erikoistunut Manningin tapaukseen ja sen juridiseen viitekehykseen. Greenwaldin mukaan ei ole esitetty mitään näyttöä siitä, että Manningin tarkoitus olisi ollut al-Qaidan auttaminen, tai että vuodot olisivat vaarantaneet ihmishenkiä.
Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert Gates onkin vahvistanut, ettei Manningin teoista ole koitunut merkittäviä seurauksia Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle.
Vuonna 2010 Gates kommentoi vuotoja näin: ”Onko tämä noloa? Kyllä. Onko se kiusallista? Kyllä. Seuraukset Yhdysvaltain ulkopolitiikalle? Suhteellisen vaatimattomat.”
Syyttäjän erikoinen tulkinta
Miksi Yhdysvaltain hallitus sitten syyttää Manningia vihollisen auttamisesta ja vaatii hänelle elinikäistä vankeustuomiota ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen?
Greenwaldin mukaan Yhdysvaltain hallituksen ja syyttäjän yllättävä ja eriskummallinen tulkinta on, että jo itsessään se, että ”vuodettu tieto on päätynyt Al-Qaidalle – – muodostaa vihollisen auttamisen.”
Greenwald jatkaa: ”periaatteessa tämä tekee kaikesta ilmiantamisesta tai vuotamisesta – – maanpetoksen.”
Harvardin lakitieteen professori ja Manningin oikeudenkäynnin todistaja Yochai Benkler sekä Yhdysvaltain merkittävimpiin elossa oleviin juristeihin lukeutuva Floyd Abrams kirjoittivat New York Timesissa maaliskuussa:
”Syyttäjän tulkinta on, että Manning kommunikoi epäsuorasti vihollisen kanssa, koska hän tiesi, että asiakirjat julkaistaisiin, ja että Al-Qaida voisi lukea ne julkaisemisen jälkeen. Mutta tämän teorian mukaan sillä ei ole mitään merkitystä, onko julkaisija WikiLeaks vai New York Times. Vastaajat ovat syyllistyneet vihollisen auttamiseen vuotaessaan mille tahansa julkaisijalle yksinkertaisesti sen takia, että kuka tahansa, jolla on internet-yhteys, voi lukea tätä julkaisua.”
Tammikuussa Manningin sotaoikeudenkäynnin tuomari kysyikin syyttäjältä, olisiko samat syytteet nostettu, jos Manning ei olisi antanut asiakirjoja WikiLeaksille vaan sen sijaan New York Timesille. Syyttäjän vastaus oli yksiselitteinen: ”Kyllä”.
”Vihollisen auttaminen”
Benkler ja Abrams varoittavat Manningin tuomitseminen vakavista seurauksista ilmiantamiselle ja lehdistönvapaudelle. ”Jokaista, joka pitää lehdistönvapautta arvossa, tulisi puistattaa se uhka, jonka syyttäjän teoria muodostaa journalisteille, toimittajien lähteille ja suurelle yleisölle, joka laskee heidän varaansa.”
Rauli Virtanen on myös kriittinen syyttäjän linjaa kohtaan:
– Jos Manningin katsotaan ”auttaneen vihollista”, niin tulevaisuudessa se toimii ensinnäkin pelotteena niille yksityishenkilöille vaikkapa armeijassa, joiden mielestä suuren yleisön on saatava tietää väärinkäytöksistä.
– Toiseksi mikä tahansa niin sanottu ”tavanomainen” media, jos WikiLeaksia ei lasketa siihen kategoriaan, joutuu itsesensuurin uhriksi, kun se ei uskalla julkaista kansalliseen turvallisuuteen liittyviä paljastuksia, tulivat ne mistä lähteistä tahansa, koska pelkona on tuomio ”vihollisen auttamisesta”.
Vaikka Benkler ja Abrams ovat keskenään eri mieltä Manningin ja WikiLeaksin toimien oikeutuksesta, he kirjoittavat olevansa yhtä mieltä siitä, että WikiLeaks on osa tavanomaisia tiedotusvälineitä, ja että Manningin vuotamat asiakirjat ”sisälsivät tärkeitä paljastuksia, joiden julkaisemista Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen lisäys (engl. First Amendment) suojelee yhtä lailla kuin Pentagon Papers -asiakirjojen julkaisemista.” Abrams toimi itse New York Timesin asianajajana Pentagon Papers -oikeudenkäynneissä vuonna 1971.
Benklerin mukaan ”syyttäjät aikovat – – käyttää tätä tapausta ajaakseen laista [vihollisen auttaminen] uudenlaista ja aggressiivista tulkintaa, joka antaisi hallitukselle mahdollisuuden nostaa syyte vetoamalla ympäripyöreästi määriteltyihin kansallista turvallisuutta koskeviin vuotoihin – – mikä saattaisi olla uhka ei ainoastaan sotilaille vaan myös siviileille.”
Valtion kontrolli lisääntynyt
Jukka Kekkonen, Helsingin yliopiston roomalaisen oikeuden ja oikeushistorian professori, kommentoi vuorostaan syyttäjän logiikkaa näin:
– Jotenkin olen ymmärtänyt, että me demokraattisten valtioiden kansalaiset elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa kaiken relevantin tiedon pitäisi olla laajasti saatavilla. Jos tiedon vapauteen eri muodoissaan puututaan entistä kovemmalla kädellä, voi se heijastua laajemminkin demokratian toimintaan.
– Olen huolestunut kaikenlaisen valtiollisen kontrollin vahvistumisesta läntisessä maailmassa viimeisten vuosikymmenten aikana. Historiallinen kokemus – ja tutkimukset – viittaavat siihen, että muutoksen taustalla on yhteiskunnallisten valta- ja varallisuuserojen kasvu.