Sosialismin tulo Suomeen ja miten siinä sitten kävikään

Terence Ballin teos Reappraising Political Theory (Politiikan teorian uudelleenarviointi) makasi aivan liian kauan, yli viisitoista vuotta, hyllyssäni muiden lukemattomien kirjojen joukossa. Sitäkin innostavampi oli tuore lukukokemukseni.

Tämä kirjoitukseni ei käsittele laajemmin professori Ballin kirjaa (Oxford University Press, 1995), joka koostuu neljästätoista erinomaisesta klassisia ajattelijoita käsittelevästä esseestä, mutta lukiessani totesin suureksi ilokseni, että jaamme monta yhteistä näkemystä. Niistä tärkeimmät ovat kaksi seuraavaa.

Jos poliittisia teorioita haluaa ymmärtää oikein, niitä tulee arvioida niiden syntyhetken kontekstissa. Mutta tämä ei riitä, sillä myös niiden vastaanottoa ja käsittämistapaa tulee arvioida; ja jälleen aina niissä konteksteissa, joissa se on tapahtunut – tai tapahtuu. Vain näin päästään kiinni aatehistoriaan; todellisten elävien aatteiden historiaan ja niiden ymmärtämiseen.

Kirjan viimeinen essee on loistava liberalismin ydinmyyttien analyysi. Siinä Terence Ball nimeää henkiseksi keskenkasvuisuudeksi liberalismin yksilöllisen, toki sivistyneen, mutta viime kädessä itsekkään, sankarin palvonnan. Kestävää aikuisuutta on kansalaisuus, joka ymmärtää ihmisten keskinäisen riippuvuuden ja edistää sen mukaisten pelisääntöjen mukaan elämistä. Tästä näkökulmasta identiteettipolitiikkakin (nais-, vähemmistö-, kansallinen jne.) voi olla vain seisomaan nousemista, mutta ei vielä universaaliin ja tasa-arvoiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa vastuullista kansalaisuutta.

Monimielinen sosialismi

Minua on aina kiinnostanut sana sosialismi, ja pidän itseäni sosialistina. Olen kuitenkin samalla kiusallisen tietoinen siitä, että sana on monimielinen, ja että se on ollut ainakin 1970-luvulta lähtien huonossa huudossa.

Valtavirrassa sanan ymmärtämistapa kulkee suunnilleen seuraavasti. Sosialismi on tieteelliseksi itsensä ymmärtävä poliittinen teoria, jonka loi Karl Marx. Ennen häntä oli joitakin utopisteja, joista ei kuitenkaan tarvitse tietää sen enempää. Marxin ja myöhemmin vaikutusvaltaisen saksalaisen sosiaalidemokratian mukaan sosialismi on tuotantovälineiden valtiollista (jotkut ovat tosin tietävinään, että myös muunlaista yhteiskunnallista) omistamista.

Lokakuun vallankumouksen myötä perustettiin Neuvostoliitto, jossa alettiin rakentaa sosialismia. Saksan sosiaalidemokraattien vaikutusvaltainen Karl Kautskykaan ei koskaan kiistänyt, että Neuvostoliitto rakensi sosialismia. Se olisi hänen mukaansa vain pitänyt tehdä demokraattisia muotoja noudattaen.

Neuvostoliiton vaikutus

Toisen maailmansodan jälkeen (oltuaan sitä ennen toistakymmentä vuotta kielletty puolue) Saksan SPD kuten myös Sosialistinen Internationaali irtautuivat tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen välittömästä tavoitteesta, ja korostivat sen sijaan tienä kohti sosialismia erilaisia julkisen vallan demokraattisesti harjoittamia talouden sääntelyn keinoja.

Vielä 1970-luvulla Neuvostoliitto sanoi edustavansa ”reaalisesti olemassa olevaa” sosialismia. Sen jälkeen heidän ei enää tarvinnut käyttää tuota tietyllä tavalla anteeksi pyytävää, mutta samalla röyhkeää epiteettiä. Maailma uskoi ja hyväksyi, että Neuvostoliitto edustaa sosialismia par exellence, mutta ei nähnyt siinä mitään hyvää.

Kun Neuvostoliitto sitten kuoli vuonna 1991, yleisen käsityksen mukaan kuoli myös sosialismi. Oli saavutettu historian loppu. Liberaali kapitalismi oli jäänyt voittajana historian näyttämölle. Tästä tuli osa myös sosiaalidemokraattien ja monien muiden sosialistien ymmärrystä.

Ei päämäärä, vaan kompassi

Omassa tarinassani sosialismilla on aivan toisenlainen asema. Oleellisinta on, että se ei ole minulle järjestelmä, ei sen paremmin diktatuuri kuin komentotalouskaan, vaan aate, poliittinen filosofia. Minulle sosialismi ei ole päämäärä, vaan kompassi.

Poliittiset aatteet syntyivät Euroopassa modernisaation myötä. Vanhan feodaalisen menon, ancien régimen, haastajaksi nousi 1700-luvulla kansalaisoikeuksia, demokratiaa ja yrittämisen vapautta tavoitellut liberalismi. Edetessään ja onnistuessaan sen hulvaton meno, laisser faire -kapitalismi, synnytti kasvavan huono-osaisen työväenluokan, mikä puolestaan synnytti poliittisen filosofian, sosialismin.

Niitä, jotka perinnesyistä vastustivat liberalismia (ja tietysti myös sosialismia) alettiin kutsua konservatiiveiksi. Ajan oloon, vaikkakin natisten, konservatiivit sopeutuivat demokraattiseen elämänmenoon. Mutta kaikki eivät sopeutuneet. Väkivalta ja yhden ajatussuunnan yksinvallan tavoittelu uuden yhteiskunnan rakentamisessa nousivat sekä kommunismin että fasismin tunnusmerkeiksi. Euroopan 1900-luvun poliittisen historian voi kokonaisuudessaan sijoittaa viitekehykseen, jossa hegemoniasta taistelleet aatteet ovat olleet liberalismi, konservatismi, sosialismi, kommunismi ja fasismi.

Aatekehityksen, erityisesti sosialismin kehityksen, tragedia on ollut sosialismin ja kommunismin sekoittuminen. Tämä koskee sosialismia sekä ulkopuolelta nähtynä että itseymmärryksenä. Neuvostokommunismin etenkin kylmän sodan aikana saama vahva status toisena kilpailevana maailmanjärjestelmänä lukitsi väärinkäsitykset puolen vuosisadan ajaksi.

Liberalismin arvomaailmaa

Sosialismi – kuten aatehistoriallisesti on nähtävä – eroaa liberalismista vain siinä, että se irtisanoutuu liberalismin poliittisesta taloustieteestä, jonka mukaan julkisen vallan ei tule puuttua talouden toimintaan. Muilta osin se jakaa liberalismin arvomaailman. Tämä koskee ennen kaikkea ihmisoikeuksiin perustuvaa demokratiaa. Sosialismi edellyttää, että kansalla demokraattisena poliittisena yhteisönä, toisin sanoen julkisella vallalla, tulee olla oikeus säätää laeilla myös taloudellisen toiminnan pelisäännöistä. Sosialismi on näin humaanisuudessa ja modernisaation ehtojen ymmärtämisessä liberalismin ylittävä poliittinen filosofia.

Järkevä sosialismi edistää markkinataloutta

Sosialismin käsitteen kapeutumisessa oleellisinta on ollut, että tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus kanonisointiin. Vieläkään ei täysin ymmärretä, että juridista omistusoikeutta oleellisesti paljon tärkeämpää on talouden poliittinen ja demokraattinen omistajuus. Järkevä sosialismi pikemminkin edistää kuin vastustaa markkinataloutta. Kysymys on taloudellisen toiminnan reiluista pelisäännöistä. Myöskään täysin ei ymmärretä sitä, että moderni hyvinvointivaltio perustuu sosialististen arvojen laajaan hyväksyntään.

Sosialismin eetos lähtee modernin elämän peruuttamattoman keskinäisen riippuvuuden ymmärtämisestä. Siksi on selvää, että vaatimukset ja aloitteet ihmisiä tasa-arvoistavista pelisäännöistä voi esittää vain demokraattinen yhteiskunta. Tässä katsannossa sosialismi ei ole ainoastaan demokraattinen aate, vaan demokratia on sen ainoa mahdollinen toimintaympäristö.

Hannu Soikkanen julkaisi vuonna 1961 jo klassiseksi nousseen tutkimuksen Sosialismin tulo Suomeen. Siinä – kirjan nimeä myöten – sosialismi vielä käsitettiin aatteeksi, joka monin keinoin pyrkii työväenluokan aseman parantamiseen. Myöhemmin sosialismi yleisessä ymmärryksessä kapeutui aatteeksi, joka haluaa tuotantovälineet valtion omistukseen – vaikkapa pakkokeinoin.

Sosialismi on vain aate

Mielekkään kommunikaation eli sivistyneen ja demokraattisen julkisen keskustelun kannalta sosialismin käsitteen ymmärtämisessä on syytä palata Soikkasen aikoihin. Kommunismi on epäilemättä perusteltua säilyttää julkisessa keskustelussa sekä aatteen että järjestelmän nimenä. Sosialismista sen sijaan pitäisi puhua vain aatteena. ”Entisiä sosialistisia valtiota” ei ole, eikä sellaisia ole koskaan ollutkaan.

Ymmärrän, että Suomen, Ranskan tai Italian kommunististen puolueiden entisiä jäseniä karvastelee niellä tämä aatehistorian uudelleenarviointi. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mahdotonta SKP:n 1960-luvun jakautumisen ja eurokommunismin syntymisen jälkeen. Suomalaisia enemmistökommunisteja, eurokommunisteja ja Euroopan muita sosialisteja ja sosiaalidemokraatteja ei 1960-luvun jälkeen erottanut muu kuin tietynlainen hienotunteisuus Neuvostoliittoa kohtaa: ja siinäkin suhteessa erot ovat olleet merkityksettömiä.