Viimeinen sana
Vanhusten laitoshoidon vähentämisestä on syntynyt aika erikoinen keskustelu. Hallitusta muun muassa syytetään puolustuskyvyttömien kimppuun käymisestä, vanhusten heitteillejätöstä ja ties mistä.
Hallitus toki saa syyttää myös itseään tästä kaplakasta, sillä se ei selvästi kertonut, mistä sen esityksessä vähentää laitospaikkoja oikein on kyse. Tämäkin rakenneuudistus näyttäytyy leikkauksena, vaikka se ei sellainen olekaan.
Itse olen ymmärtänyt asian niin, että nyt ei leikata mistään eikä ketään pakoteta mihinkään. Tarkoitus on ennen muuta luoda inhimillisiä ratkaisuja, jotka toteutuessaan tietyn aikavälin kuluessa myös säästävät rahaa käytettäväksi johonkin muuhun yhtä tärkeään tai tärkeämpään vanhuspalvelulain hengen ja säädösten mukaisesti.
Muissa Pohjoismaissa on kotihoitoa pidetty laitoksia inhimillisempänä.
Jotkut ovat olleet näkevinään tässä myös poliittisen salaliiton, jonka mukaan kokoomus kyykyttää niitä, jotka aktiivisimmin ajoivat vanhuspalvelulakia. Ennen viime vaalejahan kaikki puolueet ilmoittivat olevansa huolissaan vanhuspalvelujen laadusta ja määrästä, joten kampitusyritys juuri nyt tuntuu järjen vastaiselta. Totta kai puolueet tekevät myös politiikkaa, mutta vihreäsilmäisenä uskon, että tällä kertaa mukana on todellakin aimo annos vilpittömyyttä.
Laitoshoito tarkoittaa ennen muuta terveyskeskusten pitkäaikaisosastoja, joissa oikeastaan pitäisi hoitaa potilaita vain, jos siihen on lääketieteelliset tai muut pätevät perusteet – iästä riippumatta.
Suomalainen tapa makuuttaa vanhuksia sängyssä on kallis ja epäinhimillinen. Sänky laitostaa. Jos sen pohjalle jumittuu liian pitkäksi aikaa, niin kohta ei enää pääse ylös ollenkaan, lihakset jäykistyvät ja tahtokin murenee. Silloin vaihtoehdot alkavat olla aika vähissä.
Kysyy keneltä tahansa ikäihmiseltä, niin he kertovat haluavansa asua kotonaan tutuissa oloissa niin kauan, kuin se suinkin on mahdollista. Siihen heille on myös annettava mahdollisuus. Useimmiten se edellyttää sitä, että tukitoiminnat ovat kunnossa. Tarvittavaa apua voivat antaa puoliso, lähisukulaiset tai alan ammattilaiset.
Jotkut hyväkuntoiset vanhukset voivat pysyä toimeliaina – varsinkin jos pää pelaa – esimerkiksi 95-vuotiaiksi, joillakin toisilla kotonaolo taas voi muuttua mahdottomaksi jo alle 70-vuotiaana.
Ne teräsmuorit ja -vaarit, jotka eivät ole tarvinneet yhteiskunnan tukiverkkoja, ovat yhdessä omaistensa kanssa kukin ”säästäneet” yhteiskunnalle kymmeniä tuhansia euroja eläkeaikanaan. He jos ketkä olisivat kunniamerkin tai -maininnan ansainneet itsenäisyyspäivänä.
Hyvin yleistä on, että iäkkäät pariskunnat auttavat toinen toistaan pyyteettömästi niin kauan, kuin se suinkin fyysisesti ja henkisesti on mahdollista. Tähän heille on annettava tarvittaessa riittävästi ulkopuolista tukea. Kun kunto huononee ja laitos kutsuu, niin pariskunnille on taattava mahdollisuus jatkaa elämistään yhdessä. Se on inhimillistä ja ihmisarvoista vanhuspolitiikkaa. Valitettavasti tämä ei kaikkialla toteudu, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
Erilaisia laitospaikkoja pitää tietenkin olla niille, joille kotona-asuminen vahvasti tuettunakaan ei enää onnistu. Makuuttaminen terveyskeskuksen vuodeosastolla yhdessä akuutisti sairaiden kanssa ei silloinkaan saa olla ainoa vaihtoehto. Dementiapotilas ei esimerkiksi parane vuodelevolla, vaan tarvitsee ihan toisenlaista hoivaa, kuntoutusta ja huolenpitoa.
Suomessa on Ruotsia ja muitakin Pohjoismaita selvästi enemmän yli 75-vuotiaita laitoksissa lepohoidossa. Muissa Pohjoismaissa on kotihoitoa pidetty laitoksia inhimillisempänä.
Jos hallituksen esittelemä rakenneuudistus merkitsee sitä, että tästä eteenpäin satsataan enemmän myös palveluasumiseen ja kotipalveluihin sekä taataan niihin riittävä henkilökunta, niin silloin ollaan oikealla tiellä.
uutiskirje 
