Viimeinen sana
Talvella 1970 olin käymässä kotona ja kerroin äidilleni liittyneeni Tampereen Opiskelevien Sosialistien jäseneksi. Hyvin epäpoliittinen äitini oli kovin huolissaan ratkaisustani ja arveli, etten saisi sen vuoksi mistään töitä. Vaan toisin kävi. Äitini huoli osoittautui aiheettomaksi.
Toimittajatutkinnon opiskelun ohessa tein jonkin verran juttuja tamperelaiseen Hämeen Yhteistyö -lehteen. ”Hämyrin” silloinen kulttuuritoimittaja Mauri Sirnö kirjoitti avustajalleen talvella 1971 työtodistuksen, josta olen ollut ”Masille” kovasti kiitollinen.
Työtodistuksen mukaan ”Jarkko Mänttäri on työssään itsenäinen ja hän omaa persoonallisen ilmaisutyylin”. No, useinhan työtodistuksissa käytetään ylisanoja. Sen lisäksi ”Masi” suositteli minua lämpimästi ”sellaisiin tehtäviin, joissa tarvitaan näitä ominaisuuksia sekä poliittista tietoisuutta”.
Vaiston- varainen vasemmistolai- suuteni pohjautuu lapsuuden- kokemuksiini yhdeksän- lapsisessa suurperheessä.
Se oli aika rohkea suositus. Kukaan muu ei ole kuluneiden vuosikymmenien kuluessa mennyt takuisiin poliittisesta tietoisuudestani. Epäilijöitä sen sijaan on riittänyt.
”Masin” suositus oli varmaan ratkaisevasti vaikuttamassa siihen, että minut, epäpoliittisen kodin kasvatti, kelpuutettiin Kansan Uutisten kesätoimittajaksi kesällä 1971.
Opintojen ja armeijan jälkeen sain vakipaikan Helsingistä Kansan Uutisten urheilutoimittajana 1. helmikuuta 1973 alkaen. Varsinaisen onnenpotkun työ- ja elämänuralleni järjesti KU:n aluetoimittajana Jyväskylässä työskennellyt Erkki Antikainen siirtymällä Kuopioon Kansan Sanan päätoimittajaksi.
Kansan Uutisten toimittajana Jyväskylässä olen saanut olla 40 vuotta unelmatyössä. Enkä tarkoita nyt pelkästään sitä, että lähin pomo on ollut 300 kilometrin päässä. Olen saanut tehdä työtäni hyvin vapaasti omien ihanteideni ja periaatteideni pohjalta. Sellaisten kuin tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.
Mutta mitenkäs epäpoliittisen kodin kasvatti sitten ajautui Kansan Uutisten toimittajaksi? Olen joskus esittänyt syyksi sitä, että olen lapsesta asti katsellut maailmaa lähes pelkästään vasemmalla silmällä oikeassa silmässä olevan syntymävian takia.
Oikeasti olen kyllä ajatellut, että vaistonvarainen vasemmistolaisuuteni pohjautuu sittenkin lapsuudenkokemuksiini yhdeksänlapsisessa suurperheessä. Siinä oppi luontevasti ajattelemaan myös muita. Kun meillä joskus oli sellaista suunnatonta herkkua kuin nakkikastiketta, niin äiti päivysti hellan vieressä annostelemassa soossia niin, että kaikille riitti.
Viimeksi viime Viikkolehteen kirjoitin jutun psykologi Mauno Niskasen kirjasta, jossa muistutettiin kohtuullisuuden, tasa-arvon ja demokratian periaatteista ja varoitettiin, että ahneita uhkaa ”paskanen loppu”.
Siihenhän minä olen nyt päättyvän työurani aikana yrittänyt edes pikkuisen vaikuttaa, että tästä yhteiskunnasta tulisi tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi. Että kaikille riittäisi.
uutiskirje 
