Satakunta ihmistä pohti Helsingissä 10.12. ay-vasemmiston ominaisarvoa. Minusta tilaisuuden antia olisi syytä pohtia vähän laajemmin. Mitä tapaamisesta käteen jäi?
Minusta tapaamisen parasta antia oli se, että se toteutui. Edellisestä tapaamisesta on viitisen vuotta, ja sitä edellistä tuskin moni edes muistaa.
Mutta kokouksen ajatuksellinen anti jäi todella ohueksi. Omalla tavallaan tämän tunnusti myös ay-valtuuskunnan uusi puheenjohtaja Markku Palokangas kysymällä, mitä mieltä me oikein olemme keskeisistä työmarkkinakysymyksistä, kuten muutosturvasta, paikallisesta sopimisesta, tasa-arvosta ja työajoista.
Niin, kukapa sen osaisi sanoa.
Ay-vasemmistolla ei ole toimintaohjelmaa, josta ryhmän kannat ja niiden perustelut voisi tarkistaa. Siten se, mitä ryhmän nimissä lausutaan, on johtajiemme tulkintaa siitä, mitä kantamme missäkin asiassa voisi olla. Näitä kantoja he voivat myös varsin vapaasti muunnella tilanteen ja yleisön mukaan, jopa hullutuksiin asti. Otan tähän pari esimerkkiä johtaja Matti Huutolalta.
Yhtäältä alipalkkaus on paheneva ongelma, mutta toisaalta palkkajärjestelmämme toimii ihan hyvin. Yhtäältä vasemmistoblokin kannatus on pienempi kuin koskaan, mutta se on ainoa varteenotettava vaihtoehto. Yhtäältä välit puoluejohdon suuntaan ovat paremmat kuin koskaan, mutta toisaalta puolueen hyväksymät ohjelmat ovat haihattelua. Ja mitä vallankäyttöön tulee, niin ”valtaa käyttävät ne, joilla sitä on” – viis siitä, millaisiin ajatuksiin ja menetelmiin vallankäyttö perustuu.
Näitä lauseita mietittyäni olen päätynyt siihen, että ay-vasemmiston ajatukselliset kiinnikkeet ovat hukassa. Se, mitä ay-vasemmistosta vielä on jäljellä, on eräänlainen apulaisen ja reservin rooli siinä suuressa koalitiossa, joka todellista valtaa käyttää. Tämän roolin menettäminen on se uhkakuva, jonka vaikutusta ajatteluumme on vaikea liioitella. Se välineellistää vasemmistolaisuutemme, se panee meidät puhumaan sekavia ja valvomaan toinen toisiamme. Siksi ”vain hallituksesta voi vaikuttaa”.
Mistä tällainen esillepano oikein kielii?
Minusta se kielii paluusta 1990-luvulle, uuden valta-asetelman syntyyn. 1990-luvulla siitä sopimus- ja puoluejärjestelmämme muodostamasta kokonaisuudesta, jonka puitteissa suomalainen vallankäyttö oman erityisen merkityksensä saa, tehtiin itse itseään säätelevä kokonaisuus. Se oli vastaus edellisen kriisin päätöksentekokykyä koskeviin ongelmiin, ja siinä merkityksessä sitä taas apuun huudetaan ns. rakennepaketin toimeenpanossa.
Mutta tällä päätöksentekokyvyllä on myös hintansa. Sen mukanaan tuomat kaksoisroolit korruptoivat valtajärjestelmämme. Keskittämällä valtaa ammatillisen ja poliittisen solmukohdissa toimiville lobbareille, jotka ovat tulosvastuussa lähinnä toisilleen, rakennepaketin toimeenpanosta tulee tavallaan sisäpiirin juttu. Ja samalla valtajärjestelmäämme avattaisiin kaiken epäilyn nielevä musta aukko, joka varsin tehokkaasti nielisi kaiken toisinajattelun – aivan kuten 1990-luvulla tapahtui.
Minusta tälle tielle ei pitäisi enää lähteä.
Sen sijaan meidän olisi työstettävä itsellemme työelämän kehittämisen ohjelma, joka identifioisi meidät, meidän ajattelutapamme ja tavoitteemme. Sen olisi haastettava ne itsestäänselvyydet, joihin kansallinen keskustelumme on jämähtänyt. Se olisi myös keino vapautua siitä painajaismaisesta apulaisen ja reservin roolista, johon hallinnollisista syistä olemme ajautuneet.
Sille työlle olisi nyt historiallinen tilaus.
uutiskirje 
