KU:n arkistojoulu katsoo historiaan 24.12.–1.1.
Television tuloa ei kukaan osannut vielä edes ennustaa. 1960 -luvun alussa levinnyt matkaradio mahdollisti radion kuuntelun kaikkialla.
Työmiehen perhe, Kalle Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen ja Kankkulan kaivolla olivat tuon ajan suosittuja ja kiisteltyjäkin radio-ohjelmia.
Miten näissä kolmessa varsin erilaisessa sarjassa tulkittiin suomalaisuutta? Sitä selvittelee Paavo Oinosen tutkimus Pitkä matka on Tippavaraan… (SKS 2004, 429 sivua).
Ohjelmat, jotka jäivät mieleen
Kirjan kansilehdellä täsmennetään tutkimuskohdetta: ”Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle Kustaa Korkin seikkailut ja Kankkulan kaivolla 1945 – 64.
Oinosen tarkastelu päättyy vuoteen 1964, vaikka Kankkulaa esitettiin radiossa vielä senkin jälkeen useita vuosia.
Yleisradion vasemmistolaisen pääjohtajan Hella Wuolijoen tekemästä ”kuulokuvasarjasta” Työmiehen perhe tämän kirjoittajalla ei ole juuri muistikuvia, mutta muutamia vuosia myöhemmin radioidut Korkit, Lipposet ja Kankkulan kaivot ovat hyvin vielä muistissa.
Vain harvoja radion ohjelmista muistaa enää samalla tavalla. Äkkiä tulee em. ohjelmien lisäksi mieleen vain Sävelradio ja Niilo Tarvajärven Tervetuloa aamukahville. Niin, ja tietysti Hyvää iltaa nimeni on Cox -sarjakuunnelma.
Hellan vastaisku Suomisen perheelle
Hella Wuolijoen Työmiehen perhe oli tarkoitettu vastaiskuksi porvarilliselle Suomisen perheelle, joka oli alkanut radiossa jo ennen sotia vuonna 1938.
Työmiehen perheen avausjakso esitettiin radiossa lauantaina 25.12. vuonna 1948. 35 minuuttia kestäneen jakson nimi oli Työmiehen perheen joulu. Kirjoittajaksi ja ohjaajaksi ilmoitettiin Juhani Tervapää, mikä oli salanimi, jota Wuolijoki oli käyttänyt jo tunnettuja Niskavuori -näytelmiä tehdessään.
Työmiehen perheestä tuli Wuolijoen ensimmäinen ja ainoaksi jäävä kuulokuvasarja. Erityisesti SKDL:n ja SKP:n lehdissä se sai hyvät arvostelut, mutta ei sarja silti aivan räikeää kommunistipropagandaa ollut.
Tutkimuksen tekijä Paavo Oinonen luonnehtii sarjaa mm. näin:
”Kirjailija kuvasi realistisesti kaupunkiproletariaattiin kuulunutta perhettä, jonka sosiaaliset suhteet muodostuivat vuorovaikutuksessa myös eri yhteiskuntaryhmää edustavien ihmisten kanssa.”
Vihaa, herkkyyttä ja haavoittuvuutta
Tutkijan mielestä Wuolijoen sarjan keskushenkilöt olivat idealisoituja, mutta kirjailija antoi heille myös ristiriitaisia motiiveja. Tyypitellyt henkilöhahmot jäivät näin avoimiksi tulkinnoille.
Tutkijan mukaan Wuolijoki toi työväenluokkaiset päähenkilönsä tunteineen lähelle sarjan kuuntelijoita:
”Wuolijoen kuvaamat suomalaistyöläiset ovat päämäärätietoisia ja tuntevat vihaa mutta ovat myös herkkiä ja haavoittuvia. Eritoten Kustaa Rantasen hahmossa kansalaissodan arkaainen viha taittuu anteeksiannoksi. Wuolijokelainen ’historiallinen draama’ sosiaalistaa Rantaset suomalaisiksi samastumiseen houkuttelevilla ihmistyypeillä.”
Hella oli siis – kuten jo tiedettiinkin – huippuluokan näytelmäkirjailija, jolta toki kuulokuvakin syntyi.
Pääjohtaja Wuolijokea tukivat Yleisradiossa mm. kuunnelmaosaston päälliköinä toimineet Matti Kurjensaari ja Olavi Paavolainen.
Sodan aika sensuroitiin
Mutta kun SKDL hävisi vuoden 1948 vaalit, niin Hella sai potkut pääjohtajan paikalta ja hänen kirjoittamansa Työmiehen perhe joutui ennakkosensuuriin.
Sarjan esittäminen päättyi kokonaan vuoden 1951 lopussa. Suomisen perhe jatkoi radiossa sen jälkeen vielä monia vuosia.
Wuolijoki teki Työmiehen perheestä myöskin näytelmäversion, jonka ensi-ilta oli syksyllä 1949 Suomen Työväen Teatterissa. Näytelmä esitettiin 30 kertaa.
Hella tarjosi Työmiehen perhettä kustantajille myös romaanin muodossa. Tutkijan mukaan poliittisen ilmaston muutos teki kirjan julkaisemisen tuolloin mahdottomaksi — Tammikin kieltäytyi.
Romaani Työmiehen perhe ilmestyi painettuna vasta vuonna 1970 Weilin&Göösin kustantamana. Kirjassa on mukana myös sodanaikainen vaihe, jonka radion ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma oli sensuroinut kuulokuvasta.
Korkki aloitti seikkailut 1945
Samaan aikaan Työmiehen perheen kanssa radio lähetti Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja, joita ensimmäisen kerran kuultiin jo tammikuussa vuonna 1945.
Niitä tulikin sitten runsaasti ja viimeinen Aarne Haapakosken (nimimerkki Qutsider) kirjoittama sarjakokonaisuus esitettiin vuonna 1961.
Oinonen huomauttaa, että kuulijoiden muistikuvia näistä sarjoista vahvistaa se, että Korkki ja Pekka Lipponen seikkailivat samaan aikaan myös viihdelukemistoissa.
Korkin seikkailuja on kuultu radiossa myös uusintoina.
Tutkija kiinnittää huomiota siihen, että Korkin ja Lipposen seikkailut saivat aikanaan huomattavassa määrin myönteistä julkisuutta, toisin kuin esim. ”rillumarei” -viihde, joka oli mm. elokuvakriitikoille jatkuva väheksynnän kohde.
Pi-pi-pirskatti, sanoi Lipponen
”Rillumarein” sankarin Reino Helismaan viihteessä huumori lähtikin ”alhaalta”, tavallisen kansan edustajat panivat halvalla eliittiä ja sen kulttuuria.
Korkki ja Lipponen taas olivat ikään kuin koko Suomen edusmiehiä, vaikka Korkki olikin amerikkalaisen öljy-yhtiön asiamies ja ”ahväärimies” sekä ”prinssieversti” Lipponenkin asuin pääasiassa USA:ssa.
Korkki oli kova jätkä, joka joutui usein pelastamaan kaverinsa Lipposen pulasta. Lipponen oli änkyttävä ja titteleistä pitävä koominen hahmo, joka oli syntyisin Rantasalmen Saparomäeltä.
Siis savolainen, jonka ”pihiyttä täydentää ahneus”. Lipponen pyrki olemaan naistenmies, mutta hän saattoi joutua naisten vuoksi myös ahdinkoon. Silloin Pekka latasi tavaramerkikseen tulleen voimasanansa ”Pi-pi-pirskatti!”.
Neuvostoliitossa ei saanut seikkailla
Juuri käydyistä sodista kuulukuvissa ei suoraan puhuttu, mutta tutkijan mukaan niiden synkät tunnelmat oli aistittavissa tarinoiden taustalla.
”Meitä on kaikkialla liian vähän”, tokaisee Korkki Calamaria -nimisessä suomalaissiirtokunnassa, joka musertuu voimakkaampien ja sotaisten yhteisöjen ahdistamana.
Mielenkiintoista oli se, että Neuvostoliittoon Korkin ja Lipposen radioseikkailuissa ei puututtu mitenkään, vaikka usein oli vakoilustakin kysymys. Se ei olisi sopinut Yleisradion linjaan.
Sen sijaan viihdelukemisto Pekka Lipposen -seikkailut numero 19 on nimeltään Ahväärimatka Moskovaan.
Radioseikkailuissa Haapakosken sankarien vastapelurit olivat rikollisia, jotka olivat ”joka kansallisuudeltaan tarkemmin määrittelemättömiä gangstereita, yhdysvaltalaisia, kuvitteellisten valtioiden kansalaisia tai peräisin muista läntisistä tai itäisistä kansoista”.
Tutkija kuitenkin tulkitsee, että ”sarja poisti suomalaisten epävarmuutta tulevaisuudesta läntisen kapitalistisen markkinatalouden osana”.
Alpola ja Ala-Tuuhonen
Korkin ja Lipposen seikkailujen hiipuessa Yleisradion ohjelmistossa sai talon oma viihdeosasto aikaan todellisen täysosuman.
Se oli ohjelmasarja Kankkulan kaivolla, joka käynnistyi vuonna 1958. Sarjan viimeinen ohjelma radioitiin kesällä 1970. Sen jälkeen oli Kankkulaa nautittavissa vain uusintoina.
Sen teksteistä vastasivat pääasiassa ajanvieteosaston päällikkö Antero Alpola ja hänen alaisensa Aune Ala-Tuuhonen. Alkuvaiheessa oli mukana hieman Jukka Virtanenkin.
Tämän kirjoittajakin muistaa hyvin kuinka Kankkulan kaivolla -ohjelmaa kokoonnuttiin kesällä kuuntelemaan oikein joukolla. Silloin elettiin jo matkaradioiden aikaa.
Tippavaaran isäntä suosituin
Suosituin hahmo Kankkulassa oli ehdottomasti Tippavaaran vanha isäntä, jonka tilan nimikin jo kertoi mitä vallesmannin selän takana puuhailtiin.
Jännitys syntyi siitä, että yritti ohjelman juontaja haastatella isäntää mistä tahansa, niin aina äijän puheet kääntyivät pontikan keittoon tai samaisen jalon aineen nauttimiseen.
Oinonen näkee vanhan isännän merkityksen näin:
”Tippavaara nauroi olemuksellaan valtion holhoavalle alkoholipolitiikalle ja samalla asettui ’kansan’ alkoholikäytön tueksi. Kankkulan henkilöasetelma viesti kuuntelijoille, että valistajat varoittelevat, mutta ihmiset tekevät haluamallaan tavalla. Sen vuoksi iäkkäässä isäntämiehessä oli samastumiseen houkuttelevaa sankaruutta.”
Kaksimielisyydet ja kaipuu maalle
Radiossa viinanpoltosta puhuminen oli noihin aikoihin vielä varsin uskallettua, joten sarjan käsikirjoittajat joutuivat tasapainottelemaan sallitun ja kielletyn kiehtovassa välimaastossa.
Toki raittiuspiirit hermostuivat ja tekivät Kankkulan kaivosta valituksia, mutta Yleisradion johdossa niitä ei otettu erityisemmin vakavasti. Ja vaikea Tippavaaran isäntään olisi ollut suuren suosion vuoksi puuttuakin.
Tutkija näkee, että vuosia myöhemmällä urbaanilla Uuno Turvapurolla oli suora yhteys vanhaan isäntään.
Aivan tutkimuksensa lopussa Paavo Oinonen luonnehtii vielä käsittelemiään radio-ohjelmia:
”Suomisen perhettä enemmän Työmiehen perhe käsitteli negatiivisia tunteita kuten vihaa ja surua. Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja nauroi heimopiirteille ja sankarin inhimillisille heikkouksille.”
”Kun tultiin 1950-luvun lopulle ja 1960-luvulle, Kankkulan kaivolla kuuntelijat saivat nauraa alkoholi-asenteille, radiolle, eroottisille kaksimielisyyksille ja tuntea koti-ikävää maaseudulle”, tutkija tiivistää.
uutiskirje 
