Horisontti
Sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteiskehitys vaatii päättäjien paneutumista vaikeaan työhön ja suoraa vastuuta asukkaille. Suuret organisaatiot johtavat numeroilla. Euroja, asiakasmääriä, käyntejä, toimenpiteitä. Numeroiden avulla ei päästä ihmisystävällisen yhteisvastuun lähellekään.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen tavoitteet ovat ihmisystävällisiä. Siksi vastuun peruspalveluista pitää olla ihmisen ymmärrettävällä lähitasolla. Noin 20 000 asukkaan kunta on kestävä pohja kuntalaisten peruspalvelujen itsehallinnolle.
Tuon kokoisessa kunnassa palvelujen käyttäjät ja työntekijät hahmottavat paikalliset palveluyksiköt ja voivat kertoa myös johtaville viranhaltijoille ja kuntalaisten vaaleissa valitsemille päättäjille, missä mennään. Helsingissä tämä on mahdotonta. Miten peruspalvelut voidaan hoitaa hyvin 20 maakunnassa tai sote-alueella, joiden on vastattava myös pitkälle erikoistuneista sosiaali- ja terveyspalveluista?
Olen tehnyt töitä sosiaali- ja terveyspalvelujen parantamiseksi yli 40 vuotta. Olin yli 17 vuoden sosiaalikeskuksen johtajan työn jälkeen vielä neljä vuotta Helsingin valtuustossa. Silti en tiennyt, mitä sosiaali- ja terveysvirastojen palveluissa tapahtuu tai pystynyt juuri lainkaan keskustelemaan muiden päättäjien kanssa työn tuloksista.
Sama ongelma oli sosiaalijohtajan työssä. Lautakunta tai valtuutetut eivät saaneet meiltä tarpeellista tietoa, koska meilläkään ei sitä ollut. Vielä vähemmän valtuutetut pystyivät ennakoimaan, mitä päätökset vaikuttivat helsinkiläisten elämään.
Noin 20 sote-aluetta on Suomessa varmasti hyvä pohja erikoissairaanhoidon ja joidenkin suppeiden sosiaalipalvelujen tuottamiseen ja järjestämiseen. Niillä on oltava kiinteä yhteys teoreettiseen ja käytännön tutkimukseen ja uudistamiseen. Suuret yksiköt ja niiden erikoistuneet osat ja ammattilaiset pystyvät tarjoamaan monipuolista hoitoa isollekin maantieteelliselle alueelle. Hoitoverkosta pääsee useimmiten nopeasti takaisin omaan elämäänsä ja peruspalvelujen käyttäjäksi.
Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos ajaa 20:tä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisaluetta, joilla on kokonaisvastuu ja laaja väestöpohja. Se ei siis pidä hyvänä hallituksen kaavailemaa vastuukuntamallia, mutta ei myöskään yli 20 000 asukkaan peruskunnille ehdotettua oikeutta järjestää itse peruspalvelunsa.
Vastuukuntamalli, jossa keskuskunnat järjestävät palvelut ympäristökuntien puolesta jättää muut kunnat pelkiksi maksajiksi. Tämä ei minustakaan täytä kuntalaisten itsehallinnon vaatimusta. Malliin on esitetty korvikkeeksi neuvottelurakenteita, jotka monimutkaistavat sitä, mutta eivät jaa päätösvaltaa muille kunnille.
Vastuukunnan korvaaminen kuntayhtymällä olisi nykyisen perustuslain tulkinnan mukaista. Oikeasti asukkaat ovat varsin kaukana kuntayhtymien päätöksenteosta. Itsehallinto toteutuu paremmin, jos sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisvastuu annetaan palvelualueen asukkaiden vaaleilla valitsemalle valtuustolle.
Kuntayhtymämuotoisetkaan sosiaali-ja terveysalueet eivät täytä itsehallinnon vaatimusta. Niistä tulee yhtä virkamiesjohtoisia kuin nykyiset sairaanhoitopiirit tai maakunnat. Niiden valtuustoja eivät valitse asukkaat, vaan asukkaiden valitsemat valtuustot.
Kuntien tehtävien monitahoisuuden takia peruskunnan valtuutetuilla on hyvin vähän mahdollisuuksia saada tietoa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukokonaisuuksista. Kuntayhtymän toisen kerroksen valtuutetut ja hallituksen jäsenet eivät ehdi hekään perehtyä siihen. Vielä vähemmän he ehtivät käydä palveluista poliittista keskustelua omassa kunnassaan.
Nyt sosiaali- ja terveyspalveluista päättävät lukuisat varsin suljetut ja keskenään kilpailevat ringit. Siksi palvelut ovat jatkuvaa ees–taas-puuhailua, jossa niiden käyttäjiä heitellään paikasta toiseen. 20 sote-alueen malli yksinkertaistaisi päätösrakennetta. Asukkaat ja palvelujen käyttäjät olisivat kuitenkin entistä kauempana päättäjistä.
Terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen onnistuu vain lähellä. Myös jokapäiväisten peruspalvelujen on oltava lähellä ja liityttävä helposti toisiinsa. Terveys ja hyvinvointi riippuvat olennaisesti siitä, onko ihmisellä ja hänen läheisillään kunnollinen toimeentulo, asunto ja työ ja mahdollisuus vaikuttaa omaan ja yhteisönsä elämään.
Monipuolista tukea tarvitsevilla sairailla, vammaisilla, vanhuksilla tai mielenterveys- ja päihdekuntoutujilla on oikeus elämään omassa yhteisössään ilman eristämistä kotiin tai laitokseen ja jatkuvaa lähettelyä erikoistuneesta hoitopaikasta toiseen.
Yhden tai useamman perheenjäsenen kotivankila tai jatkuva ambulanssiralli ovat edelleen suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon todellisuutta. Nämä käytännöt saadaan purettua vain vastuuttamalla tarpeeksi pienet peruskunnat uudistamaan palvelut alan lakien hienojen tavoitteiden mukaisiksi.
Suurimmat kunnat, ainakin Helsinki, pitäisi myös jakaa lähipalveluista vastaaviin peruskuntiin. Asukkaiden asia on valita päättäjät ja työntekijät niin, että me voimme osallistua tavoitteiden ja todellisuuden jatkuvaan yhteensovittamiseen.
Hallintoratkaisusta riippumatta sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoitus pitää kerätä yhdellä progressiivisella henkilökohtaisten tulojen verolla, jossa erilaiset tulot ovat samalla viivalla, kuten vasemmistoliitto esittää. Verotuotto jaetaan erikoispalvelut tuottavien sotealueiden ja lähipalvelut tuottavien peruskuntien kesken. Jaossa painotetaan peruspalveluja kunnes ne saadaan kuntoon. Peruskunnissa jakoperusteena on asukasmäärän lisäksi sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeeseen vaikuttavat tekijät.
Kirjoittaja on entinen SKDL:n kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu ja sosiaalikeskuksen johtaja.
uutiskirje 