Elokuvaohjaaja Kirsi Marie Liimataisen viimeistelyvaiheessa oleva dokumentti Comrade, where are you today? selvittää, mitä Liimataisen kanssa Wilhelm Pieck -nuorisokorkeakoulussa Itä-Berliinissä opiskelleet ajattelevat nyt. Miten he näkevät vasemmistolaisuuden tänään?
20-vuotias Kirsi Marie Liimatainen lähtee vuonna 1988 Itä-Berliiniin osallistuakseen vuoden kestävälle kurssille kansainvälisessä Wilhelm Pieck -nuorisokorkeakoulussa. Koulun oppilaat tulevat eri puolilta maailmaa, rautaesiripun molemmin puolin. Kenttä on laaja, mutta heitä yhdistää toivo paremmasta maailmasta ja valmius taistella sen puolesta. Kesällä 1989 kurssi päättyy ja opiskelijat hajaantuvat ympäri maailmaa. Saman vuoden syksyllä Berliinin muuri murtuu…
24 vuotta myöhemmin Liimatainen – nyt elokuvaohjaaja – matkustaa Nicaraguaan, Etelä-Afrikkaan, Chileen, Boliviaan, Libanoniin, Saksaan ja Suomeen tavatakseen entiset opiskelutoverinsa. Mitä heille merkitsi unelma paremmasta maailmasta ja kaikkien sorrettujen kansojen vapauttamisesta? Mitä yhteistä päämäärästä jäi jäljelle?
Kurssikaverini lopetti yhteydenpidon, kun kerroin hänelle elokuvastani.
Mummo opetti kansainvälisyyteen
– Olen tamperelaisen työläisperheen kasvatti, kasvoin äitini ja isovanhempieni kanssa. Asuimme Pispalassa ja isovanhemmat olivat kommunistisen puolueen jäseniä, vaari oli jonkin aikaa SKP:n Pispalan osaston puheenjohtaja, Liimatainen muistelee.
Poliittiset lehdet ja kirjat, viirit ja rintamerkit kuuluivat kodin luonnolliseen sisustukseen. Poliittiset laulut, lakot ja mielenosoitukset tulivat myös tutuiksi. Ja erityisesti vaput.
– Kävin pioneereissa ja viihdyin siellä. Pidin siitä kansainvälisestä tunnelmasta ja yhteenkuuluvuuden fiiliksestä.
– Isoäitini opetti, että kaikki ovat samanarvoisia. Hän opetti avarakatseisuuteen ja moderniksi kansainväliseksi ihmiseksi.
Hyvä itsetunto, solidaarisuus ja usko ryhmän voimaan olivat tärkeimmät jotka hän oppi isovanhemmiltaan ja pioneereista.
Käänteentekevä kokemus
Kun Suomessa oli 1980-luvun loppupuolella valloillaan juppi-meno, Liimatainen näki hyvin läheltä ”alinta luokkaa”: pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä ja kodittomia. Hän ryhtyi monenlaiseen poliittiseen toimintaan.
– Aloin myös miettiä enemmän, mitä vasemmistolaisuus ideologiana on. Tunsin toki historian ja silloisen poliittisen tilanteen, mutta Marxia en ollut lukenut. Se oli suurin syy siihen, miksi hain opiskelupaikkaa kansainvälisessä Wilhelm Pieck -nuorisokorkeakoulussa.
Vuonna 1988 kouluun ei ollut enää suurta hakijamäärää. Liimatainen lähti sinne elokuussa 1988. Alkoi käänteentekevä aika. Joka vuosi tämä mammutti-masiina valisti marxismi-leninismin teoriaa ja käytäntöä 400 oppilaalle. Puolet heistä tuli omasta maasta ja puolet ulkomailta; yli 80 maasta.
Liimataisen mukaan opiskelu ja vapaa-aika oli hyvin byrokraattisesti järjestetty, mutta jos oli valmis ottamaan itse selvää, vuodesta sai paljon irti.
– Tein myös omia tutustumisretkiäni Itä-Berliiniin. Tutustuin nuoriin, jotka vähät välittivät sosialismista. Arki ahdisti heitä. Maa ilman matkustusvapautta ja Berliinin jakava muuri sai myös kyytiä ystävieni puheissa. He eivät voineet käsittää, että olin tullut vapaaehtoisesti DDR:n valtioon.
Kokemus reaalisosialismista oli hänelle lopulta kova paikka. Maa, jonka piti olla sosialistinen unelma, olikin jäykkä ja byrokraattinen kansalaistensa rajoittaja. Se alkoi ahdistaa Liimataistakin.
– Jos koulussa ei olisi ollut ulkomaalaisia opiskelijoita, ja ellen olisi ollut tietoinen mitä vasemmisto oli Suomessa saavuttanut ja mitä konkreettisia asioita olin tehnyt, olisin ehkä romahtanut henkisesti. Kansainvälinen solidaarisuus osoitti kuitenkin minulle, että sosialistinen idea ja vasemmistolaisuus olivat oikein.
Politiikkaa teatterin keinoin
– Palattuani DDR:stä aloitin syksyllä 1989 näyttelijäntyön opinnot. Olin varma, että teatterin avulla voisin jatkaa poliittista toimintaani.
– Kun marraskuussa 1989 tuli uutinen Berliinin muurin murtumisesta, sain jo seuraavana päivänä hurraavia puheluita Itä-Berliinistä ja viikon päästä tulivat ensimmäiset postikortit ”lännestä.” Muutaman viikon päästä sain ensimmäiset negatiiviset ”he ostavat meidät banaaneilla” -kirjeet. Sitten Saksat yhdistyivät.
Liimataisen oli vaikea pitää kiinni lapsuuden onnellisista kuvista: yhteisöllisyydestä, solidaarisuudesta ja tasa-arvosta, kun lehdet täyttyivät paljastuksista entisten sosialistimaiden epäkohdista, valtapeleistä ja vehkeilystä.
– Oma poliittisen aktiivisuuden muoto muuttui. Minä etsin sitä teatterista, sittemmin elokuvasta.
Hän mietti usein, missä kaikki ympäri maailmaa lähetetyt maailmanvallankumouksen edustajat olivat. Ja kuinka hän voisi heidät koskaan löytää?
– Kun valmistuin Potsdam-Babelsbergin elokuvakorkeakoulusta vuonna 2006, ajattelin, että nyt olen ”oikea” elokuvaohjaaja ja voin toteuttaa unelmani elokuvasta, jonka halusin tehdä jo ollessani näyttelijä. Siitä alkoi haastava prosessi.
Julkisuus pelotti entisiä opiskelutovereita
Comrade, where are you today? -elokuvan teossa yksi haastava elementti on ollut Wilhelm Pieck -nuorisokorkeakoulun ”salainen” luonne. Muun muassa eteläafrikkalaiset ja chileläiset olivat siellä peitenimen ja identiteetin turvin. Kun Liimatainen etsi opiskelutovereitaan, vastausten saaminen oli usein vaikeaa.
– Ongelmana on ollut, että Pieckissä opiskelleet suomalaiset ja muut eivät halua tulla julkisuuteen. Siksi en voinut haastatella oman vuosikurssini suomalaisia ollenkaan. Löysin kotikaupungistani Tampereelta kolme siellä opiskellutta joita haastattelin.
– Pieckissä opiskelleilta suomalaisilta on tullut hyvinkin viileitä vastauksia, ja kurssikaverini lopetti yhteydenpidon, kun kerroin hänelle elokuvastani. Vaikka sovimme, etten mainitse häntä elokuvan yhteydessä, hän sanoi minulle sen vaarantavan hänen elämänsä ja neuvoi minua tekemään elokuvan vasta kun hän on eläkkeellä.
– Saksassa sain nimettömiä uhkauksia ja juuri ennen kuin lähdimme Nicaraguaan, joku oli laittanut liikkeelle kirjeen, jossa vihjailtiin että saattaisin vakoilla Suomen tai Saksan valtioille.
Ei auttanut, vaikka hän kertoi epäilijöille Suomessa, että Saksassa koulusta on julkaistu kirja ja siitä on tehty tv-reportaaseja, ja että valtion arkistossa voi tutkia koulun papereita.
– Lopulta pääsin muutamien entisten opiskelutovereideni jäljille.
Ei palopuheita, vaan yhteisöllisyyttä
Reija Hansen ei kieltäytynyt, kun Liimatainen kuvasi elokuvaansa Saksassa, entisten opiskelijoiden ystävyystapaamisessa.
Hansen opiskeli Pieck-nuorisokorkeakoulussa aikaisemmin, vuosina 1980–81.
– Minulle vasemmistolaisuus on aina ollut osa elämää. Se ei ole ollut suurien sanojen palopuheita, vaan sisältänyt ajatuksen yhteisöllisyydestä ja yhteisestä vastuusta. Sen, että ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla, Hansen sanoo.
– Olen syntynyt vasemmistolaiseen perheeseen. Olin pioneereissa pienestä asti. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Sirola-opistoon. Se oli luonnollinen seuraus siitä, että olin aina ollut kiinnostunut politiikasta – ja tulevaisuuteni oli avoin. En ole koskaan ollut kovan linjan barrikadipoliitikko, olin innostunut erityisesti vasemmistolaisuuden pehmeistä arvoista ja kulttuurista.
– Minulla oli DDR:stä romanttinen kuva. Tunsin kiinnostusta tuohon mielestäni moderniin sosialistiseen maahan. Jälkeenpäin ajateltuna lähtöpäätökseni oli heikoissa kantimissa. Olin 21-vuotias. Wilhelm Pieck -nuorisokorkeakouluun lähtö Sirolan jälleen tuntui luonnolliselta. Marxilainen filosofia kiinnosti minua. Maailmankatsomukseni oli tietysti myös lähtöpäätöksen takana, ei sinne lähteminen ollut ihan pieni päätös.
Kaksinaismoralismia ja riitoja
– Vuosi DDR:ssä oli tunteiden vuoristorataa. Minun oli vaikea katsoa läpi sormien sitä kaksinaismoraalia. Oli hienoja ideaaleja, jotka eivät näkyneet näytännössä. Asioista oli vaikea keskustella. Lisäksi olimme kahtiajakautunut ryhmä Suomesta, mikä johtui liikkeemme tilasta. Riitelimme niin että ovet paukkuivat.
– Osa opetuksesta oli sanalöpinää, jolla länsimaalainen opiskelija ei tehnyt mitään. Tuntui, että opettajat eivät osanneet opettaa, koska eivät tienneet länsimaista, mutta poikkeuksiakin oli.
– Opiskelujen ulkopuolinen touhu oli mielenkiintoista. Autoimme muun muassa hedelmäplantaaseilla ja kynsilakkatehtaassa. Tutustuimme yhteiskuntaan. Järjestimme juhlia ja vietimme huoletonta opiskelijaelämää.
– Mutta olin myös ahdistunut ja kaipasin kotiin. Ajatus, että joutuisin jäämään sinne pidemmäksi aikaa kauhistutti minua. Syksy oli pitkä ja kostea, kivihiili haisi. Huoneemme oli pieni ja ankea. Yksityiselämää ei ollut, lämmitys ei toiminut, suihkut olivat alkeelliset ja lämmin vesi loppui kesken. Onneksi keväällä kaikki muuttui paremman huoneen ja mukavien huonekavereiden myötä.
Suhde sosialismiin ei muuttunut
– Henkilökohtaisesti maailmani ja elämäni muuttui tuon vuoden jälkeen. Muutin kesällä 1981 Tanskaan. Poliittinen osallistumiseni väheni, koska en löytänyt Tanskasta järjestöä tai puoluetta joka olisi vastannut omaa maailmankuvaani. Minulta kysyttiin aina paitani väriä ja se oli väärä.
– Muistelen opiskeluvuottani hyvällä. Se oli ainutlaatuinen mahdollisuus. Se sai minut arvostamaan maatani entistä enemmän ja käsittämään kansainvälisen solidaarisuuden merkityksen. Suhdettani sosialismiin se ei muuttanut. Olen aina ajatellut, että sosialismia ei voi siirtää maasta toiseen, on löydettävä oma tie. Suomalainen sosialismi oli aina ajatuksissani, erityisesti suomalaisena sosialismina, ei rajan takaa tuotettuna.
– Olen ollut pahoillani DDR:n hajoamisesta. Se tapahtui liian nopeasti ja väärällä tavalla. Olisi ollut tärkeää, että Saksan itäpuoli olisi pysynyt jaloillaan tasa-arvoisena osana, sen sijaan että puolelta maan kansalaisista vietiin heidän identiteettinsä ja työpaikkansa ja heidän koulunsa ja kulttuuri-instituutionsa murskattiin. Työttömyys itäpuolella räjähti eivätkä tulot ole vieläkään päässeet samalle tasolle lännen kanssa. Se kasvattaa vääränlaisia ideaaleja, varsinkin nuorten keskuudessa. Uusnatsismi ja muukalaisviha ovatkin saaneet ikävästi jalansijaa, Hansen pohtii.
En kadu mitään
– Olen Comrade, where are you today? -elokuvan trailerissa. Traileri lupaa hyvää. Suostuin kuvattavaksi, koska minusta se on tärkeä elokuva. Miksi menneisyydestä pitäisi vaieta? Me olimme nuoria idealistisia ihmisiä ja halusimme parantaa maailmaa. Olen aina sanonut, etten kadu mitään eikä minulla ole mitään hävettävää tai peiteltävää. Päinvastoin. Halusin nähdä kauemmaksi kuin oman nenänpääni.
Reija Hansen asuu pienessä kylässä lähellä Kööpenhaminaa. Hän on aikuisiällä opiskellut kasvatusantropologiksi ja työskentelee sosiaalikasvattajana.
Evo Moraleskin mukana
Kirsi Marie Liimatainen on työstänyt dokumenttiaan vuodesta 2006.
– Elokuvaa on työstetty aina kun se on ollut taloudellisesti mahdollista. Suomessa ja Saksassa kuvasimme 2007 ja 2008. Pidemmät kuvausmatkat tehtiin 2011 ja 2012 Etelä-Afrikkaan, Libanoniin, Nicaraguaan, Chileen ja Boliviaan.
– Haastattelimme esimerkiksi Bolivian presidenttiä Evo Moralesia, Libanonin kommunistisen puolueen entistä johtajaa Georges Batalia ja Etelä Afrikassa Denis Godbergia, joka tuomittiin Nelson Mandelan kanssa Rivonia-oikeudenkäynnissä.
– Tällä hetkellä projekti on jälkituotantovaiheessa ja taloudelliset resurssit ovat vähissä.
Projekti on ollut haastava muun muassa siksi, että elokuvassa puhutaan seitsemää kieltä ja arkistomateriaalia kerätään Etelä-Amerikasta, arabimaista ja Afrikasta.
– Kun tapasin entisiä koulun opiskelijoita, entisiä kommunistisen puolueen puheenjohtajia tai tunnettuja vapaustaistelijoita, huomasin, että he kaipasivat keskustelua vasemmistoliikkeestä eilen ja tänään. En kohdannut yhtään henkilöä, joka ei olisi halunnut puhua virheistä, mutta myös saavutuksista ja tämän päivän haasteista; jatkuvasta kuluttamisesta ja epätasa-arvosta.
Elokuva loppuun joukkorahoituksella
Elokuva esitetään saksalaisilla ja kansainvälisillä festivaaleilla. Sillä on levittäjä Saksassa eli se nähdään siellä myös kaupallisessa levityksessä. Suomessa kaupallisesta levityksestä on neuvoteltu, ja YLE esittää dokumentin myöhemmin. Päätuottajana on Liimataisen tuotantoyhtiö Ilanga Films ja osatuottajana suomalainen Making Movies.
– Kysymys, jonka elokuvallani haluan esittää, on sama kuin sen nimi: Comrade, where are you today? Missä olet tänään, toveri?
Elokuvan rahoitus on ollut vaikeaa. Parhaillaan sille etsitään lisärahoitusta joukkokeräyksen avulla saksalaisilla Startnext-sivuilla, jotka lanseeraavat lähinnä kulttuuriprojekteja tai pienten ryhmien design-tuotteita. Sivuilla voi rekisteröityä elokuvan ystäväksi maksutta tai siellä voi myös tukea elokuvaa ja valita mieleisen kiitoslahjan.
Kirsi Marie Liimatainen työskentelee Saksassa ja Suomessa freelance-elokuvaohjaajana. Kansainvälisesti palkittuja ja merkittäviä ohjauksia ovat Fruhlingshymne/Keväthymni (2002), Sonja (2006) ja Festung/Fortress (2011) sekä Suomessa esitetty tv-sarja Alavilla mailla hallanvaara (2011). Stipendiaattina hän on ollut muun muassa Cannesin elokuvafestivaalin residenssissä ja Berliinin taiteiden akatemiassa.
Muualla verkossa:
Katso näyte elokuvasta Comrade, where are you today?
uutiskirje 