Joulukuun kolumnissani yritin kertoa näkemyksistäni Kiovan tapahtumiin. Vieläkin olen vahvasti sitä mieltä, että ukrainalaiset lähtivät Itsenäisyysaukiolle muuttamaan järjestelmää.
Seuraan Internetistä kuinka ihmiset ympäri Ukrainaa kirjaavat ylös asiallisia ehdotuksia siitä kuinka pitäisi kehittää taloutta, terveydenhuoltoa, koulutusta, oikeuslaitosta ja miten voitaisiin yhdistää kansa. Se muistuttaa kovasti Islannin kokemusta perustuslakiuudistuksesta. Usein tuleekin mieleen, miten hyödyllistä olisi jos Maidanin aktiivit saisivat neuvonantajikseen islantilaisia.
Mutta se oli uskoa ihmeisiin eli siihen, että Ukrainan annetaan etsiä ratkaisuja itsenäisesti, ilman painostusta idästä ja lännestä.
Pienten ihmisten kohtalot jäävät geopoliittisten intressien alle. Isojen tahojen kädenväännön maksumieheksi joutuu aina tavallinen kansa.
Synkkien tapahtumien jälkeen katsoin suorassa lähetyksessä Julija Tymošenkon paluuta vankilasta. Pelkäsin, että kokenut poliitikko valtaa vanhan paikan samaan tien. Äärimmäisen täysi aukio otti vastaan oranssivallankumouksen prinsessan jäätävällä hiljaisuudella. Näki selvästi, että ihmiset muistivat hyvin mikä veti heidät ulos – ei ainakaan vanhojen hahmojen vaihto keskenään. Kiitos ei, kaikella kunnioituksella, viesti Maidan.
Täytyy sanoa, että minussa eli jonkin aikaa toivo, että Ukrainasta tulisi uuden Euroopan alku. Jos voimien ja tahdon yhdistäminen saa kansan äänen kuuluviin, saa ottamaan sen mielipiteet huomioon, niin muut voisivat tukea tällaista kehitystä.
Alku oli lupaava – uuden hallituksen nimitykset vahvistettiin Maidanilla. Mutta eihän se ole sopinut poliitikoille siellä ja muualla. Hyvin nopeasti EU tavallaan osoitti, kenen kanssa ollaan valmiit käymään neuvotteluja. Venäjä taas piti valintoja väärinä, koska oli legitiimi Viktor Janukovytš. No, geopolitiikan edessä kaikki väistyy.
Itse odotin näkyvämpää tukea tavallisilta eurooppalaisilta, niiltä, joilta löytyy ymmärtämystä Occupy-liikkeelle. Estikö sen se, että ukrainalaiset kommunistit tukivat maan presidenttiä? Eikö kukaan ole vieläkään huomannut, että entisen Neuvostoliiton tilalle ovat tulleet uudet valtiot, joissa oikea vasemmisto on vasta syntymässä? Vanhat taas löysivät muuttuneissa olosuhteissa aika hyvin paikan läheltä vallanpitäjiä.
Toinen syy voi olla kansallismieliset Kiovassa (en kiellä, että heitä on, mutta osuus on pieni). Venäjällä yli 80 prosenttia väestöstä uskoo, että fasistinen juntta on tullut valtaan, barrikadeilla ei muita ollutkaan. Krimin pikaäänestys markkinoitiin julisteilla, joissa oli kaksi vaihtoehtoa: joko niemimaasta tulee venäläinen tai sitten fasistinen.
Uskon vakaasti, että enemmistö Krimin asukkaista valitsisi ilman synnytettyä hysteriaakin liittymisen Venäjään. Tai itse asiassa monet heistä uskovat pääsevänsä takaisin Neuvostoliittoon. Sen hajoaminen koitui suureksi ongelmaksi krimiläisille, koska he jäivät panttivangeiksi sekä kahden valtion, että Naton ja Venäjän välille.
Lyhyeksi jäi laaja autonomia, jonka Krim sai 1990-luvulla, sen jälkeen autonomia oli nimellinen. Kiova päätti kaiken ottamatta huomioon paikallisten tarpeita. Entisestä paratiisista tuli ehkä köyhin Ukrainan alue. Ja ongelmia syntyi kun monet krimiläiset kokivat, ettei Kiova pidä heitä tasa-arvoisena ukrainalaisten kanssa.
En tiedä, miten asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Kuluneet viikot näyttivät, kuinka nopeasti tilanne voi muuttua. Sen tiedän, että tällä hetkellä siellä päin on paljon tavallisia ihmisiä, jotka toistamiseen ovat muuttamatta minnekään joutuneet vastoin tahtoaan toiseen valtioon.
Tietysti kukaan ei estä muuttoa Ukrainaan. Mutta miksi heidän pitäisi jättää omat kotinsa, vanhempiensa tai isovanhempiensa haudat? Miten käy Krimin tataareille, jotka pakkosiirrettiin 70 vuotta sitten? Eloon jääneille ja heidän jälkeläisilleen annettiin mahdollisuus tulla takaisin vasta 1990-luvun alussa.
Ukrainan hallitus vahvisti tällä viikolla Krimin tataareille alkuperäiskansan statuksen. Ei siihen mennyt kun 20 vuotta. Pitikö odottaa siihen päivään, jolloin Kiovan vallan edustajat eivät pääse niemimaalle?
Pienten ihmisten kohtalot jäävät geopoliittisten intressien alle. Isojen tahojen kädenväännön maksumieheksi joutuu aina tavallinen kansa. Joskus uskoin, että kyllä sodan voi välttää, jos tarpeeksi moni vastustaa sitä. Maaliskuussa vuonna 2003 yli 11 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa lähti osoittamaan mieltä Irakin sotaa vastaan. Estikö se mitään?
Samoin uskoin, että edellisten sukupolvien kokemus sodista ja totalitarismista tekee ihmisistä immuuneja kaikenlaisille pyrkimyksille laittaa kansoja vastakkain. Nyt tiedän, että massiivinen propaganda saa kolmessa viikossa aikaan sellaista vihaa, että perheet hajoavat ja pitkät ystävyyssuhteet katkeavat.
Hyvin nopeasti Venäjälle palasi kauhein käsite – kansanvihollinen, jolle annettiin uusi nimi, kansallispetturi. Sen leiman saavat kaikki, jotka uskaltavat kyseenalaista vallan toimia.
Tiedän, että toimittajana pitäisi osata ottaa huomioon erilaisia näkökulmia. Minä ymmärrän monien turhautumisen, kun yli kaksikymmentä vuotta maailman järjestyksestä päättää yksi valtio ilman minkäänlaista vastavoimaa. Ja sen aggressiivinen tahto levittää kaikkialle vastatahtoa pysäyttää se nyt.
Mutta onko meille kaikille hyväksi, jos maailman areenalla on kaksi samanlaista valtiota, jotka jyräävät omien intressiensä nimissä ja rikkovat kansainvälisiä sopimuksia sekä kansainvälistä oikeutta? Onko oikein tukea niitä?
Onko palattava siihen aikaan, jolloin perustettiin YK ja määriteltiin maailmalle pelisäännöt? Jotenkin tuntuu siltä, että monien valtioiden vallanpitäjät ovat unohtaneet, kuinka haavoittuva on meidän maapallomme.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
lehti 