Tämänvuotisesta Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix’n voittajasta italialaisesta Alice Rohrwacherista, 32, voi melkeinpä liioittelematta sanoa, että hän on noussut pystymetsästä suoraan elokuvakomeetaksi.
Eikä hän yritä sitä peitellä. Hän on tehnyt vasta kaksi pitkää elokuvaa eikä hänellä ole varsinaista elokuva-alan koulutusta. Työ on kouluttanut.
– Kun menin ensimmäistä kertaa ohjaajana kuvauspaikalle, en tiennyt ohjaamisesta mitään. Olin kauhuissani ensimmäisenä päivänä. Piti kysyä, mitä minun pitää tehdä. Onneksi minulla oli hyvä kuvausryhmä.
Rohrwacherin ensimmäinen pitkä elokuva on Corpo celeste (Taivaankappale, 2011). Cannesin voittoisa elokuva on nimeltään Le meraviglie (Ihmeet, 2014).
Nuoresta Rohrwacherista tuli tämänvuotisten Sodankylän elokuvajuhlien yksi kiinnostavimmista ohjaajavieraista – osaksi siksi, että perinteiset äijäluokan tähdet eivät päässeet paikalle. Tulemattahan jäivät varttuneista kuuluisuuksista venäläinen Gleb Panfilov, 80, ja britti Peter Greenaway, 72.
Sinänsä tasokas elokuvajuhla ei kahta äijää kaivannut, kun paikalla oli muita. Onnistuneilla elokuvajuhlilla keski-ikäisiä ohjaajatähtiä edustivat ranskalainen Olivier Assayas, 59, ja puolalainen Pawel Pawlikowski, 57, – josta julkaistaan KU:n Viikkolehdessä erikoishaastattelu myöhemmin.
Maalaistyttö
matkalla maineeseen
Rohrwacher varttui pienessä keski-italialaisessa maalaiskaupungissa. Äiti oli opettaja ja isä mehiläisfarmari. Elokuvia hän ei lapsena paljon nähnyt. Niihin hän tutustui oikeastaan vasta opiskeluaikanaan.
– On ehkä tärkeätä missata nuorena jotain.
Ennen elokuvamaailmaan päätymistään hän ehti opiskella kirjallisuutta ja filosofiaa sekä hieman käsikirjoittamista.
Käänteentekevä filmikokemus Rohrwacherille oli Roberto Rosselinin Stromboli (1950), jossa Ingrid Bergman näytteli pääosaa.
– Näin sen kun olin kaksikymppinen. Olin silloin yliopistossa.
Ennen omaa esikoiselokuvaansa Rohrwacher ehti työskennellä muutaman vuoden pienten lyhytfilmien ja dokumenttien parissa. Niissä hän toimi lähinnä käsikirjoittajana osallistuen myös kuvaamiseen ja leikkaukseen.
Rohrwacheria naurattaa, kun hän ei Corpo celesteä kirjoittaessaan uskonut, että siitä tulisi koskaan mitään – puhumattakaan, että hän saisi sen itse ohjata.
– Itse asiassa olin kauhuissani, kun kuulin, että sille on myönnetty rahaa ja että minä itse joudun sen ohjaamaan.
Lahjakkaasta amatööristä riehaantunut festivaalijohtaja Peter von Bagh ryhtyikin yleisön edessä kehumaan, että itseoppineisuus tuottaa elokuvamaailmassa parhaimmat tulokset, kun hänen vetämässään aamukeskustelussa Rohrwacherin kanssa haastateltavana oli toinenkin elokuvakoulutuksen ulkopuolelta tullut taitava ohjaaja, Pawlikowski.
– Elokuvakoulut ovat paskaa, naureskeli von Bagh, joka on itse vuosikausia toiminut alan professorina.
Grand Prix -filmin
kuvaus lämmintä
Amatööriydestään huolimatta Rohrwacherilla on näkemystä elokuvanteosta. Hän esittää hymyillen, että jopa dokumenttielokuvanteossa pitää kuvausasetelma rakentaa niin, että se saadaan näyttämään todelliselta.
– Todellinen tilanne ei useinkaan ole uskottava, todentuntuinen.
Corpo celeste alkoi ensin dokumentintekona, mutta pian siitä piti kehitellä näytelty elokuva. Se kertoo katolisen kirkon rippikoulua vastaavasta tapahtumasta, joka huipentuu juhlaan. Suurin osa näyttelijöistä on kuvattuun kirkkoon kuuluvia amatöörejä.
Italiassa kirkolla on varsinkin maaseudulla tärkeä osa ihmisten elämässä.
– Kirkko on yksi niistä harvoista paikoista, joissa ihmiset vielä tapaavat.
Voittoisan Le meraviglie -elokuvan tarina kietoutuu Rohrwacherin hyvin tunteman mehiläistenhoidon ympärille. Tarina kuvaa aika tyypillistä nuorten kesänviettoa, jossa työ ja huvi yhdistyvät, mutta elokuvassa on lämmintä emotionaalista hienovireisyyttä.
Sitä on verrattu maineikkaaseen Ermanno Olmin Puukenkäpuuhun (1978), josta saattoi jo aikoinaan aistia nostalgiaa perinteisen maalaiselämän katoamisesta Italiassa.
Rohrwacherin elokuvan salaperäiseksi kuvatuista maalaismaisemista ja hämäränhohtoisista tunnelmista vastaa muiden muassa ohjaaja Wim Wendersin kanssa yhteistyötä tehnyt maineikas kuvaaja Hélèna Louvart.
Rohrwacherille elokuva
ei ole eliittitaidetta
Rohrwacher ei halua glorifioida elokuvaa eikä näe sitä eliittitaiteena.
– Pidän kovasti niistä köyhistä ja tyhmistä ihmisistä, jotka menevät elokuviin.
Rohrwacher sanoo, ettei hän itse erota nykyistä työtään muusta elämästään. Ne ovat yhtä. Sen hän on oppinut mehiläishoitaja isältään.
– Ihmiset ajattelevat, että luulen olevani jotain erikoista. Ei se sitä ole. Tämä tarkoittaa sitä, että olen tehnyt vain sitä, mitä olen halunnut.
uutiskirje 
