Pohjoismainen kirjasensaatio vaatii luonnotonta vauhtia ja kylmähermoista pihtaamista. Ruotsissa Stieg Larsson kirjoitti paksun Millenium-trilogiansa pöytälaatikkoon ja kuoli sitten pois, mistä koko läntinen maailma tyrmistyi ja osti Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin yliarvostettuja seikkailuja sadoin miljoonin kappalein.
Karl Ove Knausgård ei mennyt näin pitkälle, mutta Taisteluni-sarjan kolme ensimmäistä osaa julkaistiin Norjassa syksyllä 2009 ja kaksi seuraavaa keväällä 2010. Kuudes osa ilmestyi ”vasta” vuonna 2011.
Larssonin tavoin myös Knausgårdilla oli hallussaan valtava määrä valmista, kuin alkuräjähdyksessä purskahtanutta tekstiä, joten hänen palvontansa sai lähes samat mittasuhteet ja levisi herkästi innostuvista hipstereistä normaalisti niin varautuneisiin ikäihmisiin.
Sodan muistoina isä vainusi kaikkialla, myös omissa lapsissaan, uhkaa.
Suomessa Like on julkaissut Taisteluista neljä osaa, ja kohu on ollut täälläkin kova. Vaikka moni ei tunne ainuttakaan norjalaista, huhut Knausgårdin hurjistuneesta suvusta kutkuttavat vatsanpohjia. Kiistaton viehätyksensä on myös poliittisesti epäkorrektilla nimellä.
Varsinainen vetonaula on kuitenkin totuus. Kirjan sanotaan kuvaavan rankkoja tositapahtumia ja ruumiinavausta, jonka Knausgård tekee itse kädet kyynärpäitä myöten töhnässä. Näin saattaa olla, mutta kaikki me sinnittelemme petollisen muistin varassa eivätkä elämä ja sen kaunokirjallinen tulkinta ole koskaan sama asia.
Joukkohurmokseen tympääntyneenä lykkäsin tuttavuutta Knausgårdin kanssa, kunnes törmäsin kirjastossa Taistelujen ensimmäiseen osaan ja yllätyin, kuinka kutsuvaa valoa kannen sinivihreät aallot hohtivat.
Aivan tuulesta temmattuja eivät ennakkoluuloni olleet. Kirjailijoiden nuoruuden odysseiat etenevät useimmiten samoja latuja eikä Knausgård ole poikkeus. Uutta ovat sen sijaan selkokieliset repliikit ja tositeeveetä muistuttavat kohtaukset, joiden aikana ei tapahdu mitään erikoista. Näkymätön kamera vain tallentaa tulemiset, menemiset ja ohimennen heitetyt latteudet.
Vaikka Knausgård analysoi terävästi kuvataidetta, pohjimmiltaan hän on tunnontarkka protestantti, joka luottaa sanaan ja sanatulvan mahtiin. Joku hienostuneempi sielu sivuuttaisi mitättömän arjen, mutta Knausgårdille, Norjan Kalle Päätalolle, mikään inhimillinen ei ole liian banaalia.
Pohjoismaiden nerokkaimpana proosana Taisteluita on joka tapauksessa vaikea pitää, joten huilasin välillä toisen norjalaisen, nuoruusvuotensa paljon hurjemmin eläneen Kim Leinen parissa. Jos Grönlannin kolonialistinen historia ja railakas seksi kiinnostavat, vilkaiskaapa Ikuisuusvuonon profeettoja (Tammi 2014).
Viimeisellä neljänneksellä Knausgårdin kirja alkoi kuitenkin vetää. Kauhean isän kauhea kuolema ja hänen hautajaistensa valmistelut on kuvattu niin intensiivisesti, etteivät pesuainemerkkien luettelotkaan tunnelmaa pilanneet. Päätin lukea samaan syssyyn Taistelujen seuraavat osat.
Teksti terästyi sivu sivulta, ja kronologisten vapauksien ansiosta jo kertaalleen haudattu isä äityi taas poikaansa simputtamaan. Mutta hiukan kummalliselta tuntui, kun elämänsä ja tekojensa pedantti kirjuri heittäytyi äkkiä avomieliseksi ja vertasi muistiaan reikäjuustoon.
Näin isänpäivän alla haluan lausua muutaman sanan myös omasta isästäni, joka ei ollut onneksi yhtä pahantahtoinen tyyppi kuin Taisteluiden perhetyranni.
Toisaalta panin merkille, että Karl Oven ja isän välillä oli heiveröistä kommunikaatiota, kun taas meillä isä ja lapset eivät ikinä keskustelleet keskenään. Lapset vain istuivat korvat luimussa ja kuuntelivat kiivaita monologeja, joiden aikana isä katsoi ja tavallaan puhuikin heidän ohitseen.
Isä ei vastausta saati vastustusta kaivannut. Hänen mielipiteensä olivat laki eikä kukaan ollut niin elämäänsä kyllästynyt, että olisi ruvennut muuta väittämään. Joskus isä yritti lähestyä – tai hallita tiukemmin – meitä lapsia ja rojahti huoneemme nojatuoliin lukemaan lehtiä, mutta lörpötyksemme taukosi oitis ja odotimme vaitonaisina ja kiusaantuneina, milloin hän älyäisi häipyä.
Sodan muistoina isä vainusi kaikkialla, myös omissa lapsissaan, uhkaa. Varsinainen ongelma oli kuitenkin siinä, että olimme isän silmissä ulkopuolisia ja jollakin tasolla epätodellisia. Isä oli kiintynyt syvästi vanhempiinsa, sisariinsa, setiinsä, enoihinsa, täteihinsä, serkkuihinsa, koko karjalaiseen sukukatraaseen, mutta me Kuusankosken sairaalassa 1950-luvulla syntyneet lapset emme klaanin jäsenkuntaan enää kuuluneet.
Viimeisenä klaaniin pääsi pujahtamaan Helsingissä syksyllä 1945 syntynyt serkkumme, punatukkainen tyttö ja isän lapsuusperheen ensimmäinen jälkeläinen, sillä tuolloin elettiin epämääräistä välivaihetta eikä lopullisen diasporan, kodittomuuden ja kaipuun aika ollut vielä koittanut.
Ateismistaan huolimatta isä oli vanhan liiton mies, jolla oli vanhatestamentilliset asenteet. Muinaisuuden sukujärjestelmistä kumpusivat ilmeisesti myös enona elämisen armolahjat.
Punatukkainen tyttö, klaanin täysjäsen, vietti meillä kaikki kesät, ja muistan heinäkuisen aamun, jolloin isä poimi joenrannasta hänen nimipäivänsä kunniaksi villiruusun. Omien lastensa merkkipäivistä isällä ei ollut harmainta haisua, mutta me pidimme sitä luonnollisena ja soimme serkullemme enollisen rakkauden.
Menneen ajan valokuvat täydentävät ja korjaavat muistoja. Yhdessäkään kuvassa – sen olen vähitellen tajunnut – me lapset emme ole päässeet isän syliin, mutta punatukkaista, riemusta kikattavaa tyttöä hän kantaa jatkuvasti käsivarsillaan.
Erityisen kiintoisa on kuva, jossa vanhemmat ja isovanhemmat ovat kokoontuneet pihan leikkiteatteriin. Muu yleisö istuu koreasti penkeillä, mutta isä on ottanut tilanteeseen etäisyyttä ja jäänyt (pesunkestävänä maalaismiehenä) kykkimään maahan. Ja silti, ihme ja kumma: isä nauraa makeasti.
Asioita tuntematon voisi nyt päätellä, että isä eläytyi täysillä lastensa touhuihin, mutta tämä ei ole totta. Näytöskappaleena oli Zachris Topeliuksen Prinsessa Ruusunen, jossa minä (5 v) liehuin ylipitkässä leningissä ja punatukkainen tyttö (12 v) oli baskeripäinen prinssi Florestan. Hänen hassuille miekkatempuilleen isämme tietysti nauroi.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 