Viimeinen sana
Monet populistit ja poliittista toimintaa halveksivat kyynikot ovat toitottaneet vuosikausia, että puolueiden välillä ei ole oikeasti eroja. Moni on uskonut. Siitä kertoo muun muassa Suomen alhainen äänestysprosentti eli äänestämisellä ei koeta olevan väliä, ”koska kaikki ovat sitä samaa”.
Suomea ja Ruotsia verrataan usein toisiinsa milloin mistäkin asiasta, mutta myös samankaltaisina demokratioina. Kuinkahan on? Suomen eduskuntavaaleissa äänestämässä käy noin 60 prosenttia kansalaisista, kun taas Ruotsin syyskuun valtiopäivävaaleissa uurnilla kävi 83 prosenttia äänioikeutetuista.
Suomessa nukkuvien puolueessa suurin osa on niitä, jotka eivät saa muutenkaan ääntään kuulumaan. Pettyneissä on suuri potentiaali vaaleihin valmistautuville puolueille.
Diktaattoreiden ei tarvitse kääntää takkiaan.
Globalisoitunut talous asettaa tämän päivän maailmassa omat rajansa, joita jokainen vaikuttamaan ja valtaan pyrkivä puolue pyrkii tavalla tai toisella ottamaan huomioon omissa poliittisissa linjavalinnoissaan. Samanlaisista peruslähtökohdista voidaan päätyä tyystin erilaisiin johtopäätöksiin. Silloin astuvat kuvaan poliittiset päätökset ja niiden perustelut – ja puolueiden väliset erot sekä myös kenelle ja mitä? Vasta vuosien päästä voidaan tarkemmin päätellä, tehtiinkö oikeita vai vääriä ratkaisuja.
Politiikassa on vaihtoehtoja. Niistä kertoivat viime viikolla eduskunnassa käyty välikysymyskeskustelu ja tämänviikkoinen oppositiopuolueiden varjobudjettien käsittely.
Puolueiden erot näkyvät eri budjettiversioissa siinä, millaisia ratkaisuja ne ongelmiin esittävät. Demokratioissa enemmistöt päättävät linjan, mutta enemmistö on silloin viisas, jos se osaa kuunnella ja ottaa vastaan hyviä ratkaisuvaihtoehtoja. Maailman viisainkaan ihminen ei tiedä kaikkea. Demokratioissa miltei kaikki päätökset ovat kompromisseja suuntaan tai toiseen.
Vain diktaattorit ja totaalisten järjestelmien ylimmät päätöselimet saavat haluamansa ratkaisut aina läpi sellaisenaan. Diktaattoreiden ei tarvitse ”kääntää takkiaan”. Heillä on muut aseet – ja niitä he myös hanakasti käyttävät tai uhkaavat käyttää.
Suomessa vallitsee varsin laaja yksimielisyys – ”kriisitietoisuus” – siitä, miksi talous tökkii. Vienti ei vedä ja entiset kasvualat ovat hiipuneet. Suomen vientivetoinen talous kärsii maailmantalouden taantumasta ja osin myös Venäjän pakotteista.
Laaja yksimielisyys on myös siitä, että talous on saatava kasvuun ja työttömille töitä, mutta keinoista ollaan eri mieltä.
Eduskunnassa syntyi viime viikolla monipolvinen keskustelu eri keinoista ja sitä jatkettiin varjobudjettien käsittelyssä. Mielenkiintoista oli huomata muun muassa se, miten lähellä toisiaan olivat vasemmistopuolueet, vaikka demarit ovat hallituksessa ja vasemmistoliitto oppositiossa. Molemmat puhuivat elvytyksen puolesta. Vastaavasti erittäin lähellä toisiaan olivat myös porvaripuolueet kokoomus ja keskusta.
SDP:n ryhmäpuheen välikysymyskeskustelussa pitäneen Jukka Gustafssonin teksti kuulosti ihan siltä, kuin se olisi kirjoitettu vasemmistoliiton ryhmäkansliassa. Virkansa puolesta valtiovarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne taas joutui puolustamaan hallituksen kokoomusvetoista kiristyslinjaa.
Varjobudjetteja käsitellessään Rinne analysoi monipolvisesti sekä perussuomalaisten että keskustan vaihtoehdot, mutta vasemmistoliiton elvytysvaihtoehtoa tarjoavaa budjettiehdotusta hän tyytyi kommentoimaan vain kahdella huomautuksella eli vasemmistoliiton esitys ylittäisi kehykset ja sen työllisyysesitykset ovat sinänsä hyviä.
Tästä voisikin tehdä sellaisen johtopäätöksen, että vaikeneminen on myöntymisen merkki eli Rinteelle itselleen vasemmiston vaihtoehto sopisi, mutta hän ei voi ministerinä sanoa sitä ääneen.
Vasemmistopuolueilla on tällä hetkellä samansuuntaiset talouspoliittiset linjaukset, vaikka SDP toteuttaakin kiristyspolitiikkaa hallituksessa. Kun työnantajaleiri on alkanut koventaa hyökkäyksiään muun muassa työntekijöiden toiminta- ja lakko-oikeuksia vastaan, on entistäkin tärkeämpää luoda laajaa yhteisrintamaa, jolla nämä aikomukset estetään.
uutiskirje 
