Kirjallisuudentutkija Tellervo Krogeruksen akateemikko Matti Kuusesta laatima elämäkerta (Siltala 2014) herätti omakohtaisia muistoja kansanrunoustieteen opinnoista ja puimakoneen syyspäivää leikkaavasta äänestä.
Vielä minun lapsuudessani ulvoi puimalassa tai elopellolla moottoriin kytketty masiina, joka hotki hirmuisen Gargantuan lailla laihoa, tärisi, tutisi, kuumeni ja sylki toisesta tuutista jyviä ja toisesta olkia.
Elämäkertansa lehdillä Kuusi vertaa eräiden ryhmien toimintatapoja pellolle unohdettuun puimakoneeseen. Ääntä lähtee, energiaa kuluu, mutta tulosta ei synny.
Akateemisena unilukkarina Kuusi ärsytti tahallaan isänmaan tukipylväitä ja mallikansalaisia.
Oiva vertaus sopii myös meidän aikaamme. Konttoriorjat manaavat kiirettä, mutta kiireen aiheuttaa usein turha puhe: päivittäiset kokoukset, palaverit, jaarittelut ja jatkuvat siunailut siitä, kuinka mitään ei ehditä tehdä.
Politiikan huuliveikot ovat tyytyväisiä vain ikuisessa oppositiossa. Heihin pätee sananlasku ”paljon puhetta, vähän villoja”, sillä pelkällä suunsoitolla ei lammasta keritä eikä huonetta rakenneta.
Kokoustaminen on tuppisuiseksi väitetyllä kansallamme verissä. Neli- tai viisivuotiaana tytär hieroi kiltisti kipeitä hartioitani, mutta lopulta hän kyllästyi aneluuni ja perusti teddykarhujensa kanssa hieromiskerhon.
Mitä te siellä touhuatte? ällistelin. Puhumme hieromisesta, tytär vastasi.
Elämäkerran otsikko – Sanottu.Tehty – viittaa päähenkilön retoorikon taitoihin ja spontaaniin käytökseen. Matti Kuusi (1914–1998) oli sanavirtuoosi, mutta myös rivakan toiminnan mies, jonka harkintakykyä luutuneimmat tohtivat epäillä.
Unilukkari tökki pitkällä seipäällä kirkonpenkissä pilkkiviä, ja akateemisena unilukkarina Kuusi ärsytti tahallaan isänmaan tukipylväitä ja mallikansalaisia.
Kuusi oli ihailtu luennoitsija, tieteen uhkapeluri, huipputason sananlaskututkija ja – Kalevalan päivän aattona hiukan nolosti – kansalliseepoksen kritisoija. Hän oli myös ronski humoristi, ikävien totuuksien laukoja ja suorasukainen toisinajattelija, Pentti Linkolan hengenheimolainen.
Linkolassa Kuusi arvosti älyllistä rehellisyyttä ja iskevää ilmaisua, mutta kansanrunoustieteen professorina häntä kiehtoi myös paluu entisaikain aineellisesti niukkaan ja henkisesti kylläiseen talonpoikaiselämään.
Elitismikin oli yhteistä. Siinä missä Linkolat olivat akateemisen maailman kermaa, Kuuset kuuluivat Granfeltin aatelissukuun, jonka tähdissä oli viljalti naisia: laulaja Hanna Granfelt, kirjailija Mandi Granfelt, taidemaalari Sigrid Maria Granfelt ja taidegraafikko Helmi Kuusi.
Näitä laajempaa julkisuutta saivat kuitenkin Matti Kuusi ja hänen pikkuveljensä Pekka, sosiaalipoliitikko ja Alkon pääjohtaja.
Jo vuonna 1969 ekologisesti herännyt Kuusi vastusti ”yhdenmukaisen muovikasvoista standardikulttuuria” ja ”veden, ilman ja ihmismielen saastumista”.
Uupumatta hän varoitti ympäristöä vaanivista katastrofeista ja oli vaatimassa Rapolanharjun, Kessin erämaan sekä Pielisjoen ja Pyhäselän maisemien säilyttämistä.
Keväällä 1989 kaksikymmentä akateemikkoa esitti harvinaisen vetoomuksen kaiken elollisen suojelemiseksi. Aloitteen teki runoilija Aale Tynni, mutta toimeliaimmin asian ympärillä hääri Kuusi.
Luontokapinansa huumassa Kuusi hyväksyi myös Linkolan epähumaanit ajatukset ja vieroksui maahanmuuttajia, sillä ”kansakunnan täydentäminen on yhtä nuukaa hommaa kuin miniän valinta maalaistaloon”.
Vuosien saatossa Kuusi otti Linkolaan kuitenkin etäisyyttä ja alkoi pitää tätä ortodoksisen tradition pyhänä hulluna. Linkolan ajatukset olivat mahdottomia, mutta yhtä mahdottomia olivat Vuorisaarna ja Kommunistinen manifesti.
”Takametsien miehet ja naiset, jääkäreiden ja punakaartilaisten jälkeläiset, kaikki nämä nykypolven konstajylhät ja lassevirenit – heissä me tunnemme oman eilispäivämme ja huomispäivämme suuntamerkit.”
Kuusen Helsingin Messuhallissa joulukuun kuudentena 1972 pitämä puhe ei ollut ihan tavanomaista itsenäisyysliturgiaa. Innostuneesti Kuusi siteerasi Izvestijaa, neuvostohallituksen äänitorvea, jonka mukaan Eurooppaa ei tulisi katsella kylmän sodan luhistuvista ampumahaudoista.
Turhan monella suomalaisella ”elo tää juoksuhaudoissa” jatkui ja oli ”käskynä vain kohtalon”, kuten Mäntsälän poika, automaalari A. Aimo tilannetta niin osuvasti tulkitsi.
Izvestija ei Suomen taistolaisia varmaankaan tarkoittanut, mutta Kuusen mukaan ongelma koski myös nuoria, rauhalla ratsastavia ”hakkapeliittoja”, sillä heidän jalkansa olivat juuttuneet kylmän sodan neuvostonäkemyksiin.
Jääkäreistä puhuminen kismitti vasemmistoa ja punakaartilaisista puhuminen oikeistoa. Urho Kekkosta raivostuttivat takametsien miehet, joissa Kuusi näki antikekkoslaisen etujoukon. ”Niitä Matti Kuusen 1930-luvun paskapuheita”, presidentti sivalsi päiväkirjaansa.
Aina Kuusi oli korpisuomalaisia kuitenkin ihaillut ja erilaiset kyläoriginellit, populisti Ernesti Hentunen, seppä Olli Mankinen, kaupustelija Martti Spårman, Käärme-Kustaa ja Juuan Jupu, olivat hänen silmissään aidompia ja oikeampia ihmisiä kuin pöyhkeät kunnanlääkärit tai kireäsuiset johtajaopettajat.
Vaikka sekä Kuusi että Kekkonen kuuluivat Akateemisen Karjala-Seuran aktiiveihin ja kulkivat monesti samaan suuntaan, ystäviä heistä ei koskaan tullut.
Asemansa takia Kuusi souteli porvarillisessa valtavirrassa, mutta kovin mieluusti hän heittäytyi poikkiteloin ja äänesti vaaleissa vihreitä, sosiaalidemokraatteja, keskustaa ja kaiketi muitakin puolueita. Harvoja poikkeuksia oli laitavasemmisto, jonka hän yhdisti yliopistolla kouhottaviin taistolaisiin.
Ystävyys Arvo Turtiaisen, Jarno Pennasen ja Arvo Poika Tuomisen – omapäisten miesten – kanssa sopi sen sijaan Kuuselle hyvin. Kun Turtiaisesta leivottiin vuonna 1973 Helsingin yliopiston kunniatohtori, aloitteen takana eivät olleet suinkaan vasemmistopiirit, vaan entinen AKS-runoilija Kuusi.
Normaalisti niin kriittinen Raoul Palmgren antoi merkittävän tunnustuksen jo AKS:n vauhtivuosina. Kirjallisuuslehdessä hän pohti, kuinka ”Matti Kuusen, tämän voimakkaan fantastin ja älyllisen etsijän, täytyy olla hyvin yksinäinen keskellä sitä luokkansa sukupolvea, joka tänään marssii suomalaisen fascismin riveissä”.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
