Sasu Punanen löi löylyä porvareille yli 30 vuotta

Toimittaja Yrjö Räisänen tavoitti oman aikakautensa syvimmän olemuksen pakinoissaan. Aloittaessaan pakinoimisen Sasu Punasena Suomen Sosiaalidemokraatissa syyskuun 16. päivänä 1918, Suomessa elettiin kuningasfarssin irvokkaita loppukohtauksia. Muutamaa viikkoa aikaisemmin Räisänen oli vapautunut Isosaaren vankileiriltä.

Nimimerkin hän nappasi Juhani Ahon vuonna 1892 julkaisemasta novellista, jonka päähenkilö tekee saunomisesta taidetta. Ahon kuvaama Sasu on pulleahko saunanystävä, suorastaan saunomisen huippuasiantuntija.

Joviaali, elämänmyönteisesti naurava Sasu oli Raoul Palmgrenin sanoin patentti-isänmaallisuuden naamionpaljastaja.

Tammikuun 27. päivänä 1919 Saksan keisari Vilhelm II täytti 60 vuotta. Sasu ihmettelee pakinassaan Vuosi sitten, etteivät Suomen porvarit ”muistaneet” onnitella edelliskevään suurta auttajaansa kuin Lördagen -lehdessä.

Lenin, Karjalan kuningas

Hiljaista oli porvarilehdistössä myös Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi valitsemisen vuosipäivänä 9. 10. 1919. Sasu muistuttaa vuoden takaisesta titteliehdotuksesta Suomen kuninkaalle: ”Me Kaarle I, Jumalan armosta ja kansan tahdosta, Suomen ja Karjalan Kuningas, Vienan Herttua, Ahvenanmaan Herra.”

Ja kuinka on Vienan herttuan kanssa, kuka on sen herttua? Sasu kysyy ja vastaa: ”Tokoihan on siellä, ynnä ne sata muuta, jotka jäivät Muurmanin Legioonasta sinne herttuan hoviväeksi. Ja Karjalan kuningas on Lenin.”

Sasun mielestä monarkistinen Suomen kansa on kiittämätöntä, kun sen lehdissä ei kerrota mitään ainutlaatuisesta Suomen kuninkaan valitsemisen vuosipäivästä:

”Apea on mieliala monessa tosikansallismielisessä kodissa tänään, kun perheen pää illalla, takkavalkean ääressä istuessaan, kertoo lapsilleen sadun Suomen kuninkaasta, jota ei koskaan tullut.”

Mutta kuningasmieliset käänsivät katseensa Vilhelm II:sta takaisin Venäjälle, jossa kenraali Nikolai Judenitsh valkoisten päällikkönä valoi uskoa keisarikunnan paluuseen. Sasu ihmettelee tätä mielialojen äkkikäännöstä, kun vielä vuosi aikaisemmin maasta häädettiin tuhansia venäläisiä porvariperheitä ja heidän huonekalunsa anastettiin pilkkahinnasta:

”Kaikenlaiset suomettarelaiset kakarat näyttelivät vielä vuosi sitten tosivenäläisille kieltään ja huutelivat katujen kulmissa: ryssä, ryssä. Mikä heillä nyt on mielessään? Suomettarelaiset tahtovat omaa, tosisuomalaista miestään kenraalikuvernöörin paikalle ja Huvudstadsbladet, se vanha kettu, koettaa taas luovia, että saisi sitten, kuten Bobrikoffin ja Seyninkin aikana, sakot ja linnanvankeudet armossa anteeksi.”

Vaivaiskoivutasavalta

Sasu aloitti pakinoimisen kuten Elmer Diktonius (1896–1961) runoilemisen kuvaannollisesti sanoen vankileirien porteilla teloitettujen punakaartilaisten haudoilla seisten, heidän kunniaansa puolustaen.

Kuvatessaan 3. 3.1931 silloista presidentinvaihdosjuhlaa Sasu nimitti Suomea vaivaiskoivutasavallaksi. Kokoomuksen 70-vuotias P.E. Svinhufvud valittiin presidentiksi kolmannella kierroksella äänin 151–149 edistyspuolueen K.J. Ståhlbergia vastaan, kun maalaisliitto asettui Svinhufvudin taakse.

Sasu arvioi, että suuren maailman ihmiset varmaankin suovat tämän meidän vaivaiskoivutasavallan itsestään tykkääville ja omaa tärkeyttään mielellään alleviivaaville tavallisille pulliaisille senkin ilon, että täällä ovat keskellä päivää frakeissa muutkin kuin ruumiinkantajat.

Yrjö Räisäsen täyttäessä 50 vuotta, Jarno Pennanen totesi Kirjallisuuslehdessä, että maan ensimmäinen poliittinen sanomalehtimies istuu työväenlehden toimituksessa. Kapitalismi oli hylännyt nousevan porvariston luoman itsenäisen lehtimiesperinteen. Porvarillisella lehtimiehellä ei ollut enää selkänojaa rahavaltaa vastaan, ja se erotti hänet yleisöstä. Työväenlehden toimittaja voi nojata joukkoihin.

Journalistien Chaplin

Pennasen mukaan Sasu Punanen oli työväestön keskuudessa tyyppinä yhtä tuttu kuin Chaplin: ”Se on tyytyväinen, vaatimaton, ja samalla vähän itserakaskin, vielä enemmän mukavuutta rakastava. Se on pikkuisen kirkollinen, pikkuisen vanhoillinen ja pikkuisen edistyksellinen.”

Nämä ominaisuudet sopivat pakinoitsijalle kuin nyrkki silmään. Pakinan on oltava samalla sekä kevyt että henkevä, milloin vakava, mutta ei koskaan pedanttinen. Pakinoitsijan on kyettävä kertoilemaan kaikesta eikä välttämättä mistään.

Yrjö Räisänen erotettiin 6. 10. 1939 Sosiaalidemokraatin palveluksesta, koska hän puolusti pakinassaan nuorta kommunistia Elli Parkkaria. Parkkari oli tuomittu vankilaan, koska hän oli opiskellut Lenin-koulussa Neuvostoliitossa.

Sasu kirjoitti, että Suomen lakien mukaan on luvallista matkustaa ja opiskella. Tämä oli liikaa Väinö Tannerille. Vastineessaan 11. 10. 1939 Kustannusosakeyhtiö Kansanvallan johtokunnalle Räisänen totesi, että poliittisen päiväpakinoitsijan on usein annettava pakinalleen henkilökohtainen sävy, jos aikoo kirjoittaa pirteäsi ja selvästi:

”Siinä ei voida välttää kirpeääkään väittelyä. Olen kuitenkin yleensä koettanut saada väittelyn huumorin ja satiirin höystämäksi ja niin pyrkinyt välttämään törkeätä ja sopimatonta hyökkäilyä, mitä taas vastapuoleni, porvarilliset kynäilijät eivät ole yrittäneetkään tehdä.”

Räisänen korosti persoonallisen sävyn kuuluvan poliittisen päiväpakinoitsijan tyyliin niin olennaisesti, että jos se jätetään pois, menettää pakina suuren osana arvoaan ja merkitystään.

Väinö Tanner puolestaan herätti oikeistolaisissa hilpeyttä eduskunnassa 15. 10. 1940 tokaisullaan:

”Kokemukseni mukaan Räisäsen kirjoittelu on sellaista, että häntä varten tarvitsisi aina olla sensuuri vallalla.”

Porvarit kutsuivat Sosialidemokraattia usein ”Sasukraatiksi,” ja julkisuuteen ilmaantui Sasun oikeistolainen vastine pakinoitsija Tatu Valkonen (Ilmo Lassila). Kokous- juhla- ja eduskuntapuhujaksi Räisänen innostui vuoden 1929 alkupuolella tekemänsä Amerikan-matkan aikana.