Pintaa syvemmältä
Entiset työministerit eivät aina ole teräviä analyytikkoja alallaan – ajatellaan vaikka SMP:n Urpo Leppästä, joka aikoinaan lupaili paljon, mutta sai huomattavasti vähemmän aikaiseksi. En ole varma siitä, paljonko Robert Reich sai käytännössä aikaan Bill Clintonin työministerinä vuosina 1993–1997. Siitä olen kuitenkin täysin varma, että Reichin analyysit työmarkkinoista täsmäävät. Jopa niin tarkkaan, että ne osoittavat, minkä vuoksi eräät linjaukset Suomen oikeistohallituksen rakennuspuuhassa vaarantavat talouskehityksen.
Siitä Reich ei tietenkään suoraan puhu. Hän on aina ollut tutkija ja yliopisto-opettaja, ei poliitikko, mutta hän viittaa myös poliittiseen kokemukseensa. Reich sanoo nyt pitkässä blogipuheenvuorossaan tarjonneensa viimeisen neljännesvuosisadan aikana kirjoituksissaan, kirjoissaan ja luennoillaan selityksen sille, miksi tavalliset työtätekevät kehittyneissä maissa, kuten Yhdysvalloissa, ovat joutuneet ahdinkoon. Yksinkertaistettu selitys on: globalisaatio ja teknologiset muutokset ovat tehneet useimmat meistä vähemmän kilpailukykyisiksi. Meidän tehtäviämme voidaan hoitaa halvemmilla työntekijöillä ulkomailla tai tietokoneohjatuilla koneilla.
Poliittinen valta on yhä tiiviimmin keskittynyt finanssi-eliitille.
Reichin ja monen muun ratkaisu tähän ongelmaan on ollut aktiivinen hallitus, joka nostaa rikkaiden veroja, käyttäen näin saadut varat toisaalta erinomaisiin kouluihin ja muihin järjestelyihin, jotka auttavat ihmisiä tulemaan tuottavammiksi, toisaalta köyhimpien auttamiseen. Tätä linjaa ovat kiihkeästi vastustaneet sellaiset, jotka uskovat talouden toimivan paremmin, jos hallinto on pienempi ja veroja vähemmän.
Tätä neljännesvuosisata sitten tarjoamaansa selitystä Reich pitää edelleenkin mielekkäänä, mutta hän on nyt huomannut siitä puuttuvan olennaisen tekijän: poliittisen vallan yhä tiiviimmän keskittymisen finanssieliitille, joka on pystynyt vaikuttamaan talouden toimintaa määrääviin sääntöihin. Koska tilanne on vahvasti muuttunut, talous ei enää tuota yhtä tasaisesti jakautunutta hyvinvointia kuin aikaisemmin.
Ei vallan korostaminenkaan ole täysin uutta. Reichin panoksena on kuitenkin viime vuosikymmenten tarkka läpikäyminen tästä näkökulmasta. Valta haluaa piiloutua kasvottomien markkinoitten taakse, mutta vallalla on kasvot ja tahto.
Reich kysyy, miksi keskiluokan asema huononi niin nopeasti Yhdysvalloissa – sitä ei voi selittää teknologisella kehityksellä. Mediaanitulo kasvoi esimerkiksi Saksassa vuonna 2011 nopeammin kuin Yhdysvalloissa ja Saksan rikkain 1 prosentti sai haltuunsa noin 11 prosenttia kokonaistuloista ennen verotusta, kun taas Yhdysvaltain rikkain 1 prosentti sai yli 17 prosenttia. Miksi siis globalisaatio ja teknologian kehitys ovat lisänneet Yhdysvalloissa epätasa-arvoisuutta paljon enemmän kuin Saksassa?
Markkinat eivät voi selittää, miten ero suuryhtiöiden huippujohtajien tulojen ja tyypillisen työntekijän palkan välillä on 40 vuodessa kasvanut noin 20-kertaisesta lähes 300-kertaiseksi. Ne eivät myöskään selitä, miten kouluista vastavalmistuneiden palkat ovat laskeneet 6,5 prosenttia (miehet) ja 8 prosenttia (naiset).
Siksi Reich joutuu toteamaan, että suuryritysten ja Wall Streetin poliittinen valta on saanut hallituksen muuttamaan markkinoiden sääntöjä siten, että yhtiöiden kannattavuus nousee samalla kun amerikkalaisten enemmistön saamien tulojen osuus laskee.
Tämä tapahtuu monella tavalla. Aineettomia omistusoikeuksia – patentit, liikemerkit, kustannusoikeudet – on laajennettu ja pidennetty. Tämä on tuonut lääketeollisuudelle sekä bioteknologian ja muun pitkälle kehittyneen teollisuuden yrityksille suuret voitot. Monsanto on voinut nostaa kylvösiementen hintaa. Keskeiset nettitoimijat kuten Amazon, Facebook ja Google voivat samoin kasata yhä enemmän rahaa. Isoimmat Wall Streetin pankit voivat jälleen hyvin. Monet vanhat keskittymistä estävät säännöt on purettu.
Työpaikastaan huolestuneet työntekijät ovat joutuneet hyväksymään muutokset ymmärtämättä niitä täysin. Heidän taloudellinen turvattomuutensa on osittain ollut seurausta kauppasopimuksista, jotka kannustavat amerikkalaisia yrityksiä siirtämään työpaikkoja ulkomaille.
Koska kaikki markkinat heijastavat poliittisia päätöksiä niiden järjestämisestä, niin sanotut ”vapaakauppasopimukset” edellyttävät monimutkaisia neuvotteluja siitä, kuinka eri markkinajärjestelmiä sovitellaan yhteen. Näiden neuvottelujen tärkeimmät näkökulmat koskevat aineetonta omaisuutta, taloudellisia varoja ja työtä. Suurten yritysten vaatimuksesta kaksi ensimmäistä näkökulmaa ovat saaneet tällaisissa sopimuksissa vahvemman suojan. Kolmas, tavallisen työntekijän työn arvo, on sen sijaan saanut heikomman suojan.
Reich ei suoraan mainitse nyt neuvottelujen alla olevia suuria vapaakauppasopimuksia kuten TTIP, mutta hänen huomionsa selventävät, mistä niissä on kysymys ja näyttävät entistäkin selvemmin, miksi niitä on vastustettava.
Robert Reich on tutkinut samantyyppisiä ilmiöitä kuin ranskalainen taloustieteilijä
Thomas Piketty ja hänkin on tullut siihen tulokseen, että käänne yritysvoittoisiin järjestelyihin tapahtui pääosin 1980-luvulla. Eräs syy siihen oli ay-liikkeen heikentynyt asema Yhdysvalloissa.
Kun General Motors 50 vuotta sitten oli Yhdysvaltain suurin työnantaja, tyypillinen GM-työntekijä tienasi 35 dollaria tunnissa tämän päivän dollareissa laskettuna. Vuonna 2014 maan suurin työnantaja oli kauppaketju Walmart ja sen tyypillinen työntekijä ansaitsi 9 dollaria tunnissa.
Kuinka näin on päässyt tapahtumaan? Syy on lähinnä ay-liikkeen heikkoudessa. 50 vuotta sitten vahva ay-liike taisteli jäsentensä oikeuksista ja eduista, nyt se on melkein lyöty maan tasalle. Huhtamäkikin on omalta pieneltä osaltaan ollut siinä mukana.
Reichin ja Piketyn mukaan tasaisempi tulonjako on jo sinänsä tavoiteltavaa, mutta se toisi myös mukanaan laajemman tulovirran.
Suomessa ollaan nyt pisteessä, jossa laaja oikeisto- ja työnantajarintama pyrkii tuomaan Suomeen amerikkalaiset työmarkkinat, joissa ammattijärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia kavennetaan. Hyvä olisi, jos ne kuuntelisivat amerikkalaisen ex-työministerin varoituksia.
uutiskirje 