Heikki Marila on täysverinen maalari. Hänen ilmaisunsa elää väristä tai sen puuttumisesta. Wäinö Aaltosen taidemuseon näyttelyssään Kukkia ja perkeleitä hän esittelee tuotantoaan 2000-luvun alusta. Samalla nimellä teokset ovat kiertäneet Helsingin ja Oulun kautta taiteilijan opiskelu- ja kotikaupunkiin Turkuun.
Varhaisin esillä oleva teos Tyäkkäri on vuodelta 2001. Taiteilija ei kuvaa interiööriä, vaan sitä tunnetta, minkä valtaan työtön siellä helposti joutuu. Arvottomuuden ja toivottomuuden mustat spotit tuhoavat työnhakijan tulevaisuudenuskon ja näköalat. Mustat valuvat ympyrät maalauksessa toimivat myös ikään kuin seinämänä, mihin toimistossa törmää: vallan seinä, minkä läpi todellinen dialogi ei ole mahdollista. Aikaisemmissa töissään maalaria onkin askarruttanut juuri valta ja sen linnakkeet.
Marila on ekspressionisti, mutta hänen ekspressionismissaan on usein yhteiskunnallisen osallistumisen aspekti. Samalta ajalta näyttelyssä mukana on teos Koulukatu 6 - 8, kuva lähiön kerrostalosta, joka sekin näyttää siltä, miltä kenenkään kodin ei soisi näyttävän. Vallan tyyssijoista maalari on siirtänyt katseensa niihin, joiden olemassaolo on riippuvainen valtaapitävien ymmärryksestä.
Marila on ekspressionisti, mutta hänen ekspressionis- missaan on usein yhteiskunnallisen osallistumisen aspekti.
Vanha kiinalainen viisaus sanoo, ettei hyvän hallitsijan olemassaoloa huomaa. Meidän aikanamme hallittuna olon tuntee hyvin, vaikka valtaa ei kukaan myönnäkään omaavansa.
Olemmeko kartalla – pysymmekö kartalla?
Vuosina 2003 – 2005 kankaille asettuvat rakennukset niin Rinkebystä ja Hervannasta kuin Outokummusta ja Riihimäeltä. Pienten ihmismuurahaisten pesäkeskittymät ilmaperspektiivistä katsottuina haastavat miettimään ihmislajia ja sen elinehtoja laajemmassa mittakaavassa. Verrattuina edellisiin töihin, kartat ovat maalauksellisesti herkullisia esityksiä enimmäkseen tasaisen värisinä hehkuvilla pohjilla.
Pystyyn nostettua punaisen ja vihreän sävyissä väreilevää suurta Riihimäen karttaa voi tarkastella täysin abstraktina maalauksena. Siinä on syvyyttä ja eloa enemmän kuin toisissa kartoissa, mutta Marila onkin asunut Riihimäellä. Outokumpu ja Varkaus säteilevät outojen olentojen lailla mustalta taustalta.
Marilan kankaat ovat miltei poikkeuksetta hyvin kookkaita. Kun omakuva, joka niin monesti on totuttu näkemään pienessä koossa, maalataan kaksi ja puolimetrisenä, sen sanoma korostuu vaikuttavasti. Länsimaisen miehen kuvankaato tapahtuu liiallisen mitan kautta. Maalausten pohjana ovat selfie-otokset. Omakuva paskiaisena on hieno maalaus. Minkäänlaisista henkilökohtaisista tilityksistä ei taiteilijan mukaan ole kysymys.
Nykytodellisuudessa elävä ihminen elää informaatiotulvan ristitulessa. Tieto tulee monen mutkan kautta eikä sen aitoudesta ole taetta. Kuvataiteessakin käytetään kaikkea mahdollista visuaalista materiaalia lähtökohtana, materiaalia, joka on jo valmiiksi siivilöitynyttä ja sulatettua ja heijastunut ja taittunut lukemattomien peilien kautta. En voi pitää sitä vain hyvänä asiana, vaikka intensiteetiltään voimakas tekijä lataakin teokseensa persoonallisen voiman ja taiteellisen tehon, ottaa hän lähtökohdan työlleen mistä vain.
Toinen asia on se, että taiteilijat ovat kautta aikojen opiskelleet toistensa töistä, kopioineet niitä, kommentoineet, varastaneet ja varioineet niitä. Kuka paremmin, kuka huonommin.
Taidetta taiteesta
Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulu on maailman taidehistorian vaikuttavimpia teoksia. Marila paneutui seuraavaksi tähän alttaritauluun painojäljennösten ja valokuvien pohjalta. Ranskan Colmariin, missä Grünewaldin teos sijaitsee, hän matkusti vasta vuosia omien maalaustensa valmistumisen jälkeen.
Timo Valjakka kirjoittaa näyttelykirjassa: ”Kyseessä ei kuitenkaan ole uskonnollinen herääminen, vaan taiteen historiaan liittyvä huomio, jonka mukaan länsimainen taide perustuu lähes kokonaan uskonnolliseen taiteeseen. Marilaa kiinnostavat tämän perinteen jo arkkityypeiksi muuttuneet kuvat ja kaikki mitä maalari niiden pohjalta voi saada aikaan.”
Vuonna 2012 Marila voitti suuren pohjoismaisen Carnegie-taidepalkinnon. Voittoisissa kukkamaalauksissa hänen maalaustekniikkansa ja materiaalinhallintansa yltävät huippuunsa. Nyt lähtökohta on Alankomaiden 1600-luvun vanitas-maalauksissa, joissa muistutetaan materian katoavasta luonteesta. William van Aelst oli oman aikansa kultamitalistimaalari ja toimivien kompositioiden mestari.
Työt ovat valokuvan tarkkoja ja pieniä. Niistä valmistetaan nytkin halpoja käsintehtyjä kopioita ja hänen kukkasiaan on painettu Dolce & Gabbanan vaatteisiin. Kun Marila räväyttää omat versionsa suurille kankaille nimenomaan materiaalivaikutusta korostaen, pienen ironian ja kenties kritiikinkin siivittämänä, tulos vie jalat alta.
Ei, ei näiden jälkeen minua vielä käännytä puolelleen uudemmat Martti Luther -variaatiot, ei Evankeliumi-maalaukset eikä kolossaalinen yhdeksästä osasta koostuva Viimeinen tuomio, mutta Jaakobin paini– triptyykki on upea sekä vuoden 2014 Perkele, Saatanan helvetti, Jumalan vitutus ja Genesis Luojan sormenjälkineen kylläkin.
Näyttelyn on kuratoinut Timo Valjakka ja tuottanut Korjaamo Galleria.Wäinö Aaltosen museo 12.6. – 6.9.2015
uutiskirje 
