”Shakespeare on kuin maailma tai kuin elämä. Kaikki aikakaudet löytävät hänen teoksistaan mitä ne itse etsivät tai mitä ne itse haluavat nähdä”, Jan Kott toteaa kirjassaan Shakespeare tänään.
Yhteiskunnallisesti valveutuneen, herkkävireisen Jussi Sorjasen Shakespeare-tulkinta iskee Euroopan ja oman maamme omaantuntoon ja nykyisten valtaapitävien toimiin terävin viilloin.
Shakespearen näytelmissä historia on julma koneisto. Se murskaa murhien sarjana heikommat, luottavaiset tai pelättävät vallan portaita nousevat.
Kaikessa traagisuudessaan Jukon Rikhard III on myös hervottoman hauska esitys.
Sorjasen Rikhard III on uskalias, kuten näytelmä oli sen syntyvaiheessakin. William Shakespeare kuvasi kaunistelematta aikakauden tapahtumia houkutellen kansaa tarkkailemaan vallanpitäjien edesottamuksia.
Näyttelijät paljon vartijoina
Rikhard III on ovela ja vastenmielinen öykkäri, jonka pakkomielteenä on nousta Englannin kuninkaaksi. Vainoharhaisena psykopaattina hän juonii ja murhauttaa kaikki vallan liepeillä liehittelevät tukijansa, tuttavansa ja sukulaisensa. Hän ei säästä ketään, ei äitiäänkään, jonka puheet eivät Rikhardia kaikilta osin miellytä.
Hän selittää pahuuttaan sillä, että hän on rampa rumilus. Sorjasen tulkinnassa Rikhard vetäisee ylleen käsi- ja jalkatuet ja sujauttaa kiven kenkäänsä ontuakseen. Hän on patologinen valehtelija ja juonittelija, joka ei pahemmin pyytele anteeksi tekojaan eikä ole turhan tarkka alibien suhteen.
Jukon näyttelijät ovat paljon vartijoina. Shakespearen 1500-luvun loppupuolella kirjoittama teksti Matti Rossin suomennoksena, osin Paavo Cajanderinkin, on valtavan monisävyistä ja rikasta kielellistä ilottelua. Esitykseen ympätyssä nykyasussa se valitettavasti joiltakin osin latistuu.
Sorjasen oivaltava Shakespeare-dramatisointi ja ohjaus toimivat hyvin. Modernisointi on onnistunut, joskin vähempikin karnevalisointi olisi riittänyt. Muutamat hassuttelut olisi surutta voinut jättää pois esityksen eheyden vuoksi. Joskin Sorjanen on tietenkin pysytellyt Shakespearen hengessä näiltäkin osin ja alleviivaa kaiken viihteellistämistä.
Janne Louhelaisen suunnittelema äänimaailma äänimiesten maiskutuksineen ja muine efekteineen on kekseliäs. Ei aina käy niin kuin haaveillaan ja jopa Anttilan keväthummaus ja kaikilta osin taitavasti valittu musiikki soivat kuningasdraaman vedättäjinä saumattomasti. Minja Kosken ja Jussi-Pekka Parviaisen säveltämät laulut Koski tulkitsee väkevästi herkkyyttä unohtamatta.
Hurjasta menosta huolimatta Sorjanen osaa myös liikuttaa ja antaa tilaa levollisimmillekin kohtauksille pitäen katsojat otteessaan nerokkailla vihjauksilla draaman taitajana. Erityisen oivaltavaa on kuvata murhat mullalla täytetyillä valkeilla muovikasseilla. Näitä ruumiskasseja kannetaan edestakaisin kautta esityksen, kunnes ne komeassa loppukohtauksessa lävistetään miekalla.
Upeaa ja koskettavaa tulkintaa
Kaikessa traagisuudessaan Jukon Rikhard III on myös hervottoman hauska esitys. Upean Jarkko Mikkolan lisäksi esityksen toisena dynamona toimiva Minja Koski suoriutuu monista rooleistaan hienosti, Hän on hellyttävän hauska esimerkiksi rauhantahtoisena Kuningas Edvard IV:nä. Sorjanen rohkenee ironisoida nykymaailman ponnettomia rauhanpyrkimyksiä, kun Koski höperehtivänä kuninkaana kutsuu kokoon rauhankonferenssin. Hän hokee liikuttavan naiivisti, kuinka ihanaa olisi, jos kaikki eläisivät rauhassa keskenään.
Jarkko Mikkola tulkitsee Rikhardin vaativan roolin upeasti ja tavattoman koskettavasti. Mikkola tulee niin sanotusti iholle ja syvälle sieluun.
Hän näyttelee herpaantumatta valtavalla intensiteetillä, älykkäästi, tarkasti ja viiltävän koskettavasti hirviömäisen roolinsa. Mikkola ei näyttele, vaan hän on julma kuningas joka solullaan. Herran tähden minkälaisia näyttelijöitä Sorjanen on talliinsa saanutkaan. Muut näyttelijät joutuvat taipumaan moneksi, yli kahdenkymmenen roolin näytelmässä. Kaikki ovat hyviä, erityisesti nuorten näyttelijöiden kärkikaartiin noussut, ilmiömäisen lahjakas Minja Koski.
Erinomaiset roolityöt tekee myös koko habituksensa häpeilemättä esiin lataava Hannu Salminen. Hän vastaa esityksen hulvattomimmista kohtauksista muun muassa parhaat päivänsä nähneen, vallasta syöstyn kuningatar Margaretan monologissa. Ja karmeimmasta etovassa murhaamiskohtauksessa palkkamurhaajien kourissa.
Visuaalisesti pelkistetty
Esitys tiivistyy ja eheytyy toisella, synkkääkin synkemmällä puoliajalla kaikessa irvokkuudessaan hienoine kohtauksineen. Kaiken kaikkiaan esitys on visuaalisesti kekseliäs, pelkistetty ja kaunis. Modernista puvustuksesta voi olla monenlaistakin mieltä, mutta kätevästi näyttelijät muuntuvat rooleihinsa jos minkälaisin takin- ja mekonkäännöin.
Shakespearen alkuperäisessä näytelmässä Rikhard jää taistelussa tappiolle ja huutaa kuollessaan kuuluisan repliikkinsä: ”Hevonen, valtakuntani hevosesta!” Sorjasen tulkinnan vavisuttavassa loppukohtauksessa Rikhard jää henkiin kyhjöttämään ruumispusseista valuvaan multaan. Esityksen terävin kärki osuu siihen tosiasiaan, että ei tuo röyhkimys ole kuollut.
Näitä vallankahvassa roikkuvia Rikhardeja julmine tekoineen meillä valitettavasti on edelleenkin keskuudessamme.
Teatteri Vanha Juko, Lahti: Rikhard III. Ohjaus ja sovitus: Jussi Sorjanen, skenografia: Janne Vasama, äänisuunnittelu: Janne Louhelainen, valosuunnittelu: Simo Saukkola. Rooleissa: Sini Hukkanen, Minja Koski, Jarkko Mikkola, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila ja Hannu Salminen.