Pakolaistulva Eurooppaan on koetinkivi, joka voi muuttaa koko Euroopan. Muutos koskee myös Suomea, vaikka osuutemme toistaiseksi on ollut vähäinen eikä Etelä- ja Keski-Euroopan maiden kokemaa pakolaistulvaa ole tiedossakaan.
Suomeen tulevien pakolaisten määrä lasketaan kymmenissä eikä sadoissa tuhansissa eikä taloutemme siihen kaadu. Nyt punnitaankin nimenomaan sivistystasomme ja inhimillisyytemme. Ei hyvältä näytä. Media tosin on yleisönosastoja myöten tarjonnut runsaasti tilaa asiantunteville ja humaaneille näkemyksille. Tekstaripalstat ja netin mielipideviemärit sen sijaan täyttyvät täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella suolletusta vihapuheesta.
Pakolaistulvasta ei voi vaieta. Ludvig Wittgensteinia mukaillen: Mistä ei voi vaieta, siitä täytyy puhua.
Jos ei tietoa lisätä, tietämättömistä ja ymmärtämättömistä suomalaisistatulee yhteiskunnalle suurempi ongelma kuin maahanmuuttajista.
Ei ainoastaan vihapuhe vaan myös eräiden kuntien torjuva suhtautuminen turvapaikanhakijoihin todistaa, miten heikoissa kantimissa on tämän syrjäisen kansan tieto siitä, mitä maailmassa tapahtuu todella. Monet luulevat, että nykyaikaista sotaa käydään samoin kuin Suomi talvisotaa: miehet rintamalla sotimassa ja naiset kotirintamalla siviilipuuhissa. Ei tiedetä, että nykyaikainen sota ei säästä ketään, ja että suurimmassa hengenvaarassa on juuri siviiliväestö. Olemme unohtaneet avun, jonka sodan aikana itse saimme, kun Ruotsi otti vastaan 70 000 suomalaislasta ja Lapin sodan aikana noin 100 000 suomalaista pakolaista lisää. Emme muista, että pakon edessä sodan runtelema Suomi onnistui asuttamaan 400 000 siirtolaista. Ei sekään tosin ilman vastahankaa ja katkeruutta sujunut. Eikä ilman syrjintää ja halveksuntaa varsinkin ”ryssänkirkkolaisia” kohtaan.
Monet tämän lehden lukijat muistavat, millaisella myötätunnolla otettiin vastaan Chilen pakolaiset 1970-luvun alussa. Heille järjestettiin ja kalustettiin asuntoja, heitä haastateltiin lehtiin, perustettiin Chile-seura. 80-luvun loppupuolella Suomeen tulleet vietnamilaiset kiintiöpakolaiset eivät nostaneet vihan myrskyä. Joensuussa Pohjois-Karjalan Sanomalehtimiesyhdistys oli aktiivinen pakolaisten kotouttamisessa. Ryhdyttiin kummiksi perheille, hankittiin puhelimet ja järjestettiin lämminhenkinen, salin yleisöä täyteen kerännyt tervetuliaisjuhla, jossa sekä vieraat että isännät esittivät ohjelmaa.
Balkanin sodan pakolaisia vastaanotettiin Ilomantsiin. Paikalliset majoittivat heitä koteihinsa, kokonaisia perheitä maalaistaloihin, joista lapset olivat aikuistuneet, viljelys lopetettu ja vanhalla parilla väljästi tilaa. Kävin yhdessä talossa jutunteossa. Isäntäväki oli suorastaan innostunut uusista asukkaista, vaikka yhteisen kielen puute vaikeutti kommunikaatiota. Ongelman ylittivät nopeimmin naiset, joita kiinnostus toistensa ruokakulttuuriin ja käsitöihin oitis lähensi. Eri uskonnot eivät haitanneet edes yhteistä joulunviettoa. Ilomantsilaiset naureskelivat, että he oikein kiistelevät keskenään, kenen kotona ovat ne parhaat muslimit.
Mihin tämä myötätunto ja ymmärrys toisen hätää kohtaan yhtäkkiä katosi? Kun itärajan yli tuli Joensuuhun 1990-luvulla 150 somalialaista, viha ryöpsähti. Paheksuttiin ankarasti sitä, että pakolaiset majoitettiin hotelliin. Uskottiin, että siellä mustat miehet nauttivat hotellipalveluista ja elävät ylellisyydessä ”meidän kustannuksella”. Niillä oli liian hyvät vaatteetkin. Maakunnan valta-lehti avasi yleisönpalstansa mitä törkeimmille mielipiteille; silloisen päätoimittajan mielestä aggressiot häviävät, kun niitä saa vapaasti purkaa. Yksi kirjoittaja ehdotti, että pakolaiset majoitettaisiin telttoihin Pyhäselän jäälle, ja vapun jälkeen olisi koko ongelma poispyyhkäisty.
Joensuussa versonut skiniliike sai pontta pyttyyn, ja kohta olivat väkivallan uhan alla muutkin kuin somalialaiset. Toleranssi ylitettiin, kun paikalliseen seuraan värvätty amerikkalainen musta koripalloilija hakattiin pesäpallomailalla. Tuli hätä – ei pakolaisista vaan kaupungin huonosta maineesta, joka alkoi levitä jopa maan rajojen ulkopuolelle. Jotain oli tehtävä, ja tehtiinkin. Skiniliike kuihtui, mutta Joensuu leimautui skinikaupungiksi vuosikausiksi.
Mutta opittiinko todella mitään? Ymmärrän, että vihan takana on tietämättömyydestä johtuva pelko. Nimenomaan siis tietoa on lisättävä, tarkkaa faktaa varsinkin siitä, mitä ”etuja” pakolaiset tulevat tänne nauttimaan. Jos ei tietoa lisätä, tietämättömistä ja ymmärtämättömistä suomalaisista tulee yhteiskunnalle suurempi ongelma kuin maahanmuuttajista. Osin on jo tullutkin.
Pääministerin päätös luovuttaa talonsa turvapaikanhakijoiden käyttöön oli hyvä teko. Ainakin se on omiaan herättämään kansalaiset pohtimaan ja uudelleen arvioimaan omia asenteitaan.
”Ottaisitko turvapaikanhakijan kotiisi asumaan?” kysyttiin Pressiklubissa. Keskustelu sai miettimään yhteiskunnan ja yksittäisen ihmisen auttajan roolia ylipäätään. Tietenkin koko ongelma on yhteiskunnallisen apparaatin vastuulla, mutta onko olemassa yhteiskuntaa, jossa ei yksityisen ihmisen osallisuutta, armeliaisuutta ja hyviä tekoja tarvittaisi? Minkälainen se yhteiskunta olisi? Pohjois-Korea tulee heti mieleen, mutta onhan näitä ollut. Totalitarismissa tulee kaikki valtion kädestä: asunto, ruoka ja vaatetus, yhteiskunnallinen asema, työpaikka, elämäntapa. Kansalaisen osuudeksi jää osoittaa täydellistä kuuliaisuutta.
Demokratiassa elävän kansalaisen soisi ymmärtävän, että hän itse tekoineen ja asenteineen on sen demokratian elementti. Hänen osallisuuttaan, hänen hyviä tekojaan tarvitaan. Ani harva pystyy tarjoamaan asunnon, mutta kaikki voivat tehdä pieniä tekoja, tukea avustusjärjestöjä, lahjoittaa tavaraa, pudottaa muutaman lantin kerjuukuppiin. Ne eivät ratkaise ongelmaa, mutta ne saattavat olla ratkaisevan tärkeitä avun saajalle sillä hetkellä, pelastaa päivän, vaikka eivät koko elämää. Ymmärrystä lisäävää tietoa voi hankkia ja myötätuntoa osoittaa ihan ilmaiseksi.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
