Viime aikoina on hämmästelty ilmapiirimuutosta. Mikä sitten on muuttunut? Tässä maassahan vihapuheet alkoivat heti itsenäistymisestä, eikä vain vihapuheet, vaan myös vihateot aina mielivaltaisiin teloituksiin, massamurhiin ja nälkään näännyttämisiin asti.
Sisällissodassa, jota ei oikein saisi sisällissodaksi vieläkään sanoa, kidutettiin ja tapettiin taistelujen päättymisen jälkeen enemmän kuin itse taisteluissa. Vasemmistolaisiin ja humanistisia ajatuksia esittäneisiin kohdistettu mielipidevaino ja vähäväkisten sorto olivat 1920- ja -30-luvuilla maan tapa.
Sodan lopputulos palautti realismin ja maamme sai johtajiksi todellisuudentajuisia ja kansalaistemme parasta ajavia johtajia. Näin päästiin rakentamaan turvallista hyvinvointivaltiota.
Kävikö meille loppujen lopuksi siis kuitenkin hyvin? Ei käynyt valtaeliittimme mielestä. Sen mielestä itsenäisyyden historiamme pahin häpeätahra on juuri tuo hyvinvointipalvelujen kehittämisjakso.
Vaikka kansalaiset osasivatkin arvostaa silloista suvereenia johtajaamme ja hänen rauhantahtoista menestyksekästä toimintaansa vihanpidon ja sodan uhkan lieventämiseksi kylmän sodan Euroopassa, niin valtamedia ja nykyinen valtaeliitti eivät väsy hänen politiikkansa parjaamiseen.
Asenteissa on palattu takaisin 30-luvun arvoihin. Vähäväkisten elämää voidaan kurjistaa, mutta hävittäjiin ollaan valmiita käyttämään kymmeniä miljardeja euroja.
Miten tällainen kansan toiveiden vastainen muutos on ollut mahdollinen? Meillä päättäjät ja media kirkon ja koululaitoksen tukemina ovat vakuuttaneet suomalaisille, että suomalaiset päättäjät eivät ole tehneet virheitä (Kekkosta lukuun ottamatta). Sisällissotaamme seurannut kansanmurha ja vuosikymmeniä kestänyt mielipidevaino ja muilutukset ja pieksämiset olivat ehkä hieman kärjekkäitä toimenpiteitä, mutta niiden takana olivat kuitenkin isänmaalliset toimijat.
Kun mielivaltaiset ihmisoikeusloukkaukset on meillä voitu perinteisesti tulkita vain isänmaallisuuden osoituksiksi, voiko muuta odottaa kuin nykyistä ilmapiiriä? Tiedotusvälineet kilpailevat päivittäin, kenen luonnehdinnat ovat suurvaltanaapuriamme terävimmin loukkaavia ja vähätteleviä.
Historiaa tuntevat kansalaiset kyllä tietävät, että Suomen johtajat eivät ole olleet vain rauhantahtoisia, eikä Suomi ollut vain tahdoton ajopuu. Mutta suomalaisen koulun ja suomalaisen median antaman informaation avulla mielipiteensä muodostaneet kansalaiset voivat edelleen elää näiden harhakäsityksiensä kanssa.
Saksassa on liittoutuneiden painostuksesta tehty pesänselvitystä 30-luvusta, Suomessa ja myös Unkarissa sellainen on jätetty tekemättä. Mikäli historian virheistä ei opita, niiden voi pelätä toistuvan. Vastuullisen median ja koululaitoksen tehtävä olisi oppia tehdyistä virheistä, mutta sellainen on mahdotonta, jos meillä ei tapahtuneita virheitä tunnusteta.