Pakko myöntää, että Nobel-komitean kirjallisuuspalkinto Svetlana Aleksijevitšille on vahva kannanotto tulehtuneeseen tilanteeseen Venäjän ja lännen välillä. Se on vetoomus inhimillisyyden ja vapauden puolesta.
Kirjailija on luonut monumentin aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle. Kaikki kauniit Aleksijevitšille osoitetut sanat ovat ansaittuja. Hänen tallentamansa monologit järkyttävät, itkettävät. Häntä liikuttavat ihmiset, heidän sielunsa, kyyneleensä.
Neuvostoaikana hän julkaisi naisten kertomuksia maailmansodasta kirjassa Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sinkkiarkut (1989) muistutti Afganistanin sodassa vahingoittuneista, Tshernobylista nousee rukous voimalaonnettomuuden tuhoista. Aika second hand käy läpi perestroikan ja 1990-luvun traumaa. Kirjat tarkentavat yhteiskunnan kipupisteisiin.
Tässä näkyy myötäkärsimys ihmisen onnettomuudessa.
Satojen ihmisten ääniä
Näitä kirjoja hallitsee ihmisen äänen lajityyppi. Aleksijevitš antaa äänen kaikille sosiaalisille kerroksille, haastatteluja kertyy 500–700 kirjaa kohden. Niissä ääneen pääsevät tavalliset ihmiset.
Tämä on klassisen venäläisen kirjallisuuden perusteema: pieni ihminen, Päällysviitta ja Köyhää väkeä. Kirjailija nostaa kaikki sorretut ja solvatut “massasta” erillisiksi ihmisiksi ja ainutlaatuisiksi yksilökohtaloiksi.
Satoja miljoonia ihmisiä yhdistää Neuvostoliiton jälkeisessä tilassa IVY-alueella paitsi venäjän kieli, myös yhteinen, työstämättä jätetty menneisyys. Aleksijevitš syventyy heidän kokemuksensa käsittelyyn ja menneisyydenhallintaan. Kun autoritaariset valtiot välttelevät vastuutaan menneisyydestä ja tarjoavat valheellisia myyttejä ja demagogiaa, kirjallisuus ottaa itselleen tämän vastuun.
Aleksijevitšin ”utopian kronikat” esittävät hallitsijoille ja neuvostoperinnölle tuomion, joka osuu Venäjän ja Valko-Venäjän lisäksi moniin muihin IVY-maihin: “Me kaikki aprikoimme, miksi ihmiset eivät ole käyttäneet historiallista mahdollisuutta, miksi he luopuvat niin helposti vapaudesta, miksi nämä loputtomat kärsimykset eivät muuntaudu vapaudeksi”.
Aatteiden taistelu puhkesi heti
Venäjäksi kirjoittava Aleksijevitš syntyi Ukrainassa valkovenäläis-ukrainalaiseen perheeseen ja kasvoi Valko-Venäjällä. Hän asui 12 vuotta Euroopassa.
Valkovenäläinen kulttuuri ja identiteetti eivät juuri ole saaneet hänen huomiotaan. Vaikka hän palasi äskettäin Minskiin, häntä ei julkaista kotimaassa ja virallinen Valko-Venäjä vaikenee palkinnosta.
Aatteiden taistelu puhkesi heti Venäjällä. Liberaalit riemuitsevat venäjänkielisen kirjallisuuden voitosta, tunnustuksesta sen yleismaailmalliselle merkitykselle ja eurooppalaiselle arvomaailmalle.
Kirjailija on tunnustettu lännessä enemmän kuin kotona, ja se on vaarallinen oire, toteaa Nikolai Epple Vedomostissa: “Se, että synnyinmaassa puhutuimmat kirjailijat ovat Viktor Pelevin ja Zahar Prilepin, todistaa kotimaisen kirjallisuuden moraalisesta eristäytymisestä”.
Kommersantissa Anna Narinskaja katsoo palkinnon iskuksi eurooppalaisen venäläisyyden puolesta: “Se vimmastuttaa niitä kirjallisia ja muita toimihenkilöitä, jotka tekevät vahinkoa kotimaiselle kulttuurille, haluavat ajaa sen eristyneeseen konservatiiviseen sarkavaatteiseen nurkkaan”.
Patriootit taas suuttuivat suuren ja mahtavan puolesta. Hallituksen Izvestijassa Vadim Levental leimaa palkinnon vitsiksi: sen sai reportteri ja haastattelujen nauhoittaja, ei taidekirjailija. Hän syyttää Nobel-komiteaa hyökkäyksestä Venäjän ja Valko-Venäjän hallintoja vastaan. Todisteeksi kirjailijan venäläisvastaisuudesta hän vetää esiin tämän vanhan lausunnon Venäjän kansan orjamentaliteetista, taipumuksesta totalitarismiin, joka pilaa vapauden mahdollisuuden.
Palkinto täsmentää venäläisen kirjallisuuden asemaa maailmassa.
Venäjänkielinen kirjailija ei saanut Nobelia 28 vuoteen. Nyt Aleksijevitš asettuu samaan jatkumoon ja historialliseen tilanteeseen kuin synnyinmaansa hylkimät emigrantit Ivan Bunin, sisäinen emigrantti Boris Pasternak, suuri toisinajattelija Aleksandr Solzhenitsyn ja maasta karkotettu Joseph Brodsky.
uutiskirje 
