Sana on vapaa, mutta ei rajattoman vapaa. Sitä rajoittavat mm. yksityiselämään liittyviä tietoja, kunnianloukkausta ja uskonrauhaa koskevat pykälät. Vielä 60-luvulla sensuroitiin Suomessa epäsiveellisenä Vladimir Nabokovin romaani Lolita ja ainoana länsimaana takavarikoitiin samasta syystä Henry Millerin Kravun kääntöpiiri. Hannu Salama sai tuomion jumalanpilkasta. Nykyisin eivät poliitikot korvaansa lotkauta, vaikka Salama uusimmassa tuotannossaan hyödyntää rankasti sekä vanhaa että uutta testamenttia.
On siis edistytty. Suomi on listattu lehdistönvapauden mallimaaksi. Tosin 2000-luvulla Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa parikymmentä tuomiota sananvapauden rikkomista. Vain 14 prosenttia maailman väestöstä asuu maissa, jossa on vapaa media. Netti on avannut sananvapauden autuuden myös tavallisille suomalaisille. Sen mielipideviemäreissä saa nimettömänä ilmaista itseään melkein miten tahansa.
Sananvapausviikon kunniaksi selasin nettiä. Vanhanaikaisena ihmisenä etsin toki ensin tietoa kirjoista. Se oli vaikeampaa, Jarkko Laineen aikoinaan toimittamasta mainiosta Suuresta sitaattisanakirjasta ei löytynyt edes hakusanaa sananvapaus. Netin sananvapauskeskustelusta näkyi, että sananvapaus juridisena ja journalistisena vallan kritiikkinä on aika sumuinen tavallisille kansalaisille. Monien mielestä sananvapauden nimissä oikeus kirjoittaa mitä tahansa ja oikeus saada julkisuuteen kaikki, minkä on julkaistavaksi tarjonnut.
Vakavasti otettava uhka taiteen vapaudelle on sekin, että kulttuurin niukkoja rahoja pikku hiljaa valutetaan sosiaalisektorin vastuuseen kuuluville alueille.
Eri maanosien pilapiirtäjiä esittelevän Teema-dokumentin Piirtäjät demokratian etulinjassa innoittamana etsin vielä sitaattisanakirjasta hakusanan satiiri. Siihen oli löytynyt kerrassaan neljä sitaattia, joista vanhin lordi
Byronilta 1800-luvun alusta ja nuorin Juhani Siljolta noin 100 vuotta myöhemmin. Siljo arvioi, että satiiri on Suomessa heikkoa ja vähäistä, varsinkin näytelmissä, vaikka ”suomalaisen luonteen pohjilla pitäisi sädehtiä paljonkin ivan vuorisuolakiteitä”. Siljo arvelee heikkouden johtuvan ”sivistyneen yhteiselämämme muodollisuudesta ja höllyydestä”. Ivan vuorisuolakiteet eivät erityisemmin vieläkään sädehdi suomalaisessa luonteessa, jossa taipumus tosikkouteen ja paatokseen istuu lujassa. Ehkä se johtuu sivistyksemme nuoruudesta; britit ovat toista maata ja venäläiset lyömättömiä mustan huumorin taitajia.
Minua kiusaa jatkuvasti se, että sananvapaus mielletään meillä lähinnä lehdistönvapautena, ei kansalaisvapautena, mitä se perustuslain mukaan on. Media pitää yllä tätä näkemystä. Paljon vähemmän kiinnitetään huomiota esimerkiksi taiteen vapauteen, vaikka se, kuten taiteen autonominen asemakin, taataan perustuslaissa.
Taiteellisen ilmaisun vapautta ja julkisuuteen pääsyä rajoittaa ennen kaikkea raha, mutta myös halu hallita tekijöitä ja sisältöjä. Parhaillaan hallitus laatii kulttuuripolitiikkaa, joka rahan avulla pääsisi säätelemään myös sitä, minkälaista taidetta valtion rahoilla tehdään. Erityisen suosimisen kohteeksi otettu yhteisötaide on sinänsä kaunis pyrkimys viedä taidetta nautittavaksi sinne, missä on ollut vähiten edellytyksiä sen vastaanottamiseen. Näin rakennetaan humaanimpaa ja sosiaalisesti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, mutta pystytään myös ohjaamaan tukirahoja tekijöille ja projekteille, jotka tekevät hallituksen tarkoituksen mukaista taidetta. Murtaudutaan siis taiteen autonomian alueelle. Vakavasti otettava uhka taiteen vapaudelle on sekin, että kulttuurin niukkoja rahoja pikku hiljaa valutetaan sosiaalisektorin vastuuseen kuuluville alueille.
Teeman dokumentti todisti, että piirtäjät joissakin Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa, Kiinassa ja Venäjällä elävät jatkuvan uhan alla. Myös Ranskassa ja Italiassa monet ovat joutuneet kovan painostuksen kohteeksi. Silti he piirtävät, vapautensa menettämisen uhallakin iskevät maittensa vallankäyttäjiin satiirin keinoin. Kuvissa on se hyvä puoli, että niitä voivat ymmärtää myös lukutaidottomat.
Satiiri kohdistuu nimenomaan vallankäyttäjiin, ei niihin, jotka ovat vallankäyttäjien uhreja. Charlie Hebdon tragedian jälkeen oli pitkään mietittävä, kehen Muhammedin kuvan satiiri oikeastaan osui. Vallanpitäjiä sen paremmin islamin maissa kuin lännessäkään piirros tuskin hetkautti. Kosto delegoitui monenlaisen vihamielisyyden kohteeksi jo muutenkin joutuneille maahanmuuttajille. Tämä ei varmaankaan ollut piirtäjän tarkoitus, mutta niin vain kävi: viattomia ihmisiä kuoli, viha ja pelko lisääntyivät. Eri maiden vallanpitäjien, joiden itse asiassa pitäisi olla kaikkein rankimman satiirin kohteita, oli kevyt kantaa Je suis Charlie -kylttiä, vaeltaa käsikynkkää kulkueena Pariisin halki ja vilkutella iloisesti katsojille. Minun silmissäni se oli irvokas näky.
Meillä on hyvä media. Varsinkin poliittinen ja talousjournalismi on rohkeaa ja terävää. Siltä kannalta lehdistönvapauden mallimaan titteli on ansaittu. Satiiria medias-sa harjoitetaan liian vähän, ja se on liian harvojen käsissä, tiedotusvälineiden välistä keskustelua ei juuri ole, ei myöskään lehden ja lukijoiden välistä. Ei varsinkaan kulttuuriosastoilla: meillä ei edelleenkään kuulu kutyymiin, että taiteilija lähettäisi vastineen epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa kritiikkiin.
Miten toteutuu sananvapaus mediatalojen sisällä? Lehdistönvapaus on suurelta osin isojen mediatalojen vapautta, niiden johtoportaissa luodaan linjat ja rakennetaan suhteet vallankäyttäjiin. Toimittaja laulaa sen lauluja, kenen leipää syö. Vähiten vapautta on sillä, jonka pitäisi olla vapain: free lance -journalistilla. Nykyisillä avustajasopimuksilla hänet tekijänoikeutensa on rajattu olemattomiin edes ajattelematta, että tekijän oikeus omaan tekstiinsä on keskeinen osa hänen sananvapauttaan.
Ihan rinta kaarella emme voi sananvapauden sotureina tässä mallimaassa kulkea.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 