TRUTH (Australia-USA 2015). Käsikirjoitus ja ohjaus: James Vanderbilt. Perustuu Mary Mapesin kirjaan. Kuvaus: Mandy Walker. Musiikki: Brian Tyler. Pääosissa: Cate Blanchett, Robert Redford, Dennis Quaid, Elizabeth Moss.
Vanha kaarti kaatuu ja siinä ohessa osa uutta tosipohjaisessa ja juuri sellaisena kiinnostavassa amerikkalaisdraamassa. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2004.
Cate Blanchettin esittämä Mary Mapes on merkittävässä asemassa tuottajana CBS-kanavan arvostetussa uutisohjelmassa 60 minutes. Mapesin johdolla tuotiin maailman tietoisuuteen irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa tapahtuneet kidutukset ja vankien nöyryytykset.
Truth-elokuva lähtee siitä, kun vaihteeksi kotimaan kamaralla välkkyy uutispommi. Se liittyy loppusuoralle edenneeseen presidentinvaalitaistoon. Siinä vastakkain ovat istuva presidentti George W. Bush ja demokraattien John Kerry.
Mapesin tiimi saa vihiä, että Bushia olisi 1970-luvun alussa suosittu hänen armeijapalveluksessaan. Näin hän olisi välttänyt Vietnamin sotaan joutumisen. Mapes kollegoineen ryhtyy tutkimaan asiaa, pian ollaan täysillä jutun kimpussa.
Truth on vankasti asiapitoinen draama ja sen ydin on tiivistetty napakasti. Hollywood-käytännön mukaisesti toimittajien työ on ripeää kiitoa, homma etenee sopivalla hektisyydellä. Tarina kulkee viihdyttävässä iskussa, kuolleita kohtia ei ole. Kronikkamuodossa ja pitkän takauman kautta otetaan selvää tapahtumien kulusta. Iso kysymys kuuluu: miten tähän jouduttiin?
Puolivälin tienoilla nähdään paljon kertova suvantovaihe. Siinä Bush-reportaasi tuodaan koko kansan tietoisuuteen, jakson näkymät ja tunnelmat ovat lähes hartaat. Episodia voi pitää kunnianosoituksena riippumattoman amerikkalaisen uutisoinnin käytännölle ja tutkivan journalismin perinteelle. Kaiken takana siintää totuudenjano, ollaan elokuvan nimen (Truth, Totuus) mukaisesti tarinan ytimessä.
Totuuden joskus niin hankala ja suhteellinen käsite tulee sitä enemmän tarinan keskiöön, mitä pitemmälle juttu etenee. Bush-uutinen ei sinänsä ole järisyttävä, nuolen kärki suuntautuu edellä mainitun suvantovaiheen jälkeen raportin tekijöihin itseensä. Syynä se, että varteenotettavan katsojapalautteen takia syntyy iso ongelma. Se asettaa toimittajien työmoraalin ja ammattitaidon kyseenalaiseen valoon.
Tältä pohjalta päästään pureskelemaan mieltä mukavasti askarruttavia pähkinöitä. Niiden puitteissa mennään uutisoinnin, vallan, vastuun, ammatillisen intohimon kuin myös inhimillisten rajallisuuksien ja heikkouksien (tarkkuus, huolellisuus, ”ruokahalu kasvaa syödessä”, jne.) moniulotteiselle alueelle.
Myrskyn silmään joutuneen henkilön kirjan pohjalta elokuva antaa avaimia uskottavaksi kuvaksi siitä, miten kaikki todennäköisesti eteni ja missä meni mönkään. Truth ei varmaankaan tyhjennä koko astiaa, mutta kyllä sitä voi pitää omissa raameissaan rehellisenä elokuvana. Vyyhdin kelailu tapahtumien nykyhetkessä on vähintäänkin urheaa ”puolustuksella on puheenvuoro” -vääntöä.
Elokuvan kaksi tähteä ovat sen aihe ja Cate Blanchett. Blanchett on tapansa mukaan vakuuttava: läsnäolo on kokonaisvaltaista ja siinä on roolin edellyttämää sähköisyyttä. Hieno näyttelijä tekee erinomaisen, energisen ja särmikkään muotokuvan määrätietoisesta naisesta, jolla on sekä herkät että haavoittuvat kohtansa.
Tärkeän sivuosan Robert Redfordiin liittyy jokseenkin odotettua nostalgiaa. Veteraanistara päivittää osaansa klassikossa Presidentin miehet (1976), ja nimenomaan päivittää. Tässä mielessä kuvaava on eräässä kohtauksessa kuultava repliikki. Sen mukaan lehdistölle on turha puhua, sillä ei lehtiä nykyisin kukaan lue, televisio on ainoa järkevä foorumi. Tähän täytyy katsomon puolelta heittää kommentti, että riippuu lehdestä ja asiasta: ajatellaan nyt vaikka tietovuotaja Edward Snowdenin ja The Guardianin koko maailmaa kohahduttanutta symbioosia.
Redfordin sympaattista roolisuoritusta uutisankkuri Dan Ratherina ympäröi lievä romantisointi. Mutta olkoon, saadaanpahan kelpo muistutus Redfordin imagosta yhteiskunnallisesti valveutuneena pitkän linjan Hollywood-tähtenä.
uutiskirje 
