Arvio ilmastosopimuksesta: Oikeansuuntainen mutta riittämätön

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Pariisin ilmastokokouksessa allekirjoitettiin lauantaina sopimus, joka varmasti oli paras, mikä realistisesti ajatellen oli mahdollinen. Ranskan diplomatia ansaitsee saamansa kehut siitä, että se luotsasi neuvottelut jopa ennakko-odotukset ylittäneeseen tulokseen.

Ensimmäistä kertaa kaikki maailman maat sitoutuivat toimimaan vaarallista ilmaston lämpenemistä vastaan.

Yllättävin tulos oli tavoitteen tiukentaminen. Ennen kokousta puhuttiin 2 asteen tavoitteesta, mutta Pariisissa raja pudotettiin 1,5 asteeseen. Tätä pidettiin vielä aiemmin syksyllä mahdottomana viedä läpi.

Muotoiluksi tuli lämpenemisen pysäyttäminen ”selvästi alle 2 asteeseen” esiteolliseen aikaan verrattuna ja ”pyrkimys” rajoittaa se 1,5 asteeseen.

Tavoite on erittäin kunnianhimoinen, koska ennakkotietojen mukaan lämpeneminen ylittää tänä vuonna ensi kertaa jo 1 asteen rajan. Viime vuosien keskiarvo on ollut 0,85 asteen lämpeneminen.

Lämpenemistä ei voi enää kokonaan pysäyttää, koska hiilidioksidi säilyy ilmakehässä vuosisatoja.

Alle 1,5 astetta olisi kuitenkin paljon turvallisempi kuin 2 astetta, koska jälkimmäinen aiheuttaisi asiantuntijoiden mukaan monilla alueilla jo vakavia seurauksia.

Tavoitteet eivät täyty

Yksi politiikan kuluneimmista fraaseista on ”oikeansuuntainen mutta riittämätön”. Pariisin ilmastosopimukseen se kuitenkin sopii harvinaisen hyvin.

Sopimuksen muut osat eivät tue 1,5 asteen päämäärää. Päästövähennysten ja muiden ilmastotoimien tavoitteet pohjautuvat eri maiden esittämiin ”kansallisiin panoksiin” (sopimusjargonilla INDC:t), jotka kirjattiin sopimuksen liitteeksi.

Panokset ovat täysin vapaaehtoisia, eivätkä ne ole keskenään yhteismitallisia. Ne eivät ole juridisesti sitovia, eikä niiden laiminlyömisestä seuraa mitään.

Ja vaikka kaikki maat toteuttaisivat panoksensa tunnontarkasti, ei se riittäisi arvioiden mukaan kuin rajaamaan lämpenemisen 2,7–3 asteeseen.

Viime vuosikymmenen ylhäältä asetetuista tavoitteista vaihdettiin nyt lähestymistapa vapaaehtoisiin panoksiin. Tämä auttoi pääsemään sopimukseen ja tekemään siitä kattavan.

Toinen päämäärä oli kattavuuden ohella sitovuus, ja sitä tämä lähestymistapa heikentää. Sopimus itsessään on sitova, mutta sen ehkä keskeisin osa ei ole.

Ylipäätään useimmat konkreettiset numerolliset tavoitteet eivät ole itse sopimuksessa, vaan siihen liittyvässä pöytäkirjassa.

Epämääräisyys päästövähennyksistä

Yhdessä suhteessa sopimus jopa heikkeni pohjapapereihin verrattuna. Siinä ei aseteta yhteisiä numerollisia päästövähennystavoitteita. Sen sijaan pyritään ”mahdollisimman nopeasti” siihen, että maailman kokonaispäästöjen määrä ohittaisi huippukohtansa.

Lisäksi pyritään – tosin monimutkaisesti ilmaistuna – siihen, että nettopäästöt nollaantuisivat vuosisadan jälkipuoliskolla. Hiilidioksidia siis poistuisi ilmakehästä saman verran kuin sinne päästetään.

Hiilidioksidia sitoutuu erityisesti metsiin ja valtameriin. Lisäksi ”negatiivisiin päästöihin” kuuluvat erilaiset kehitteillä olevat, kiistellyt ja kalliiksi arvioidut menetelmät hiilidioksidin poistamiseksi.

Myönteistä on, että nyt jo riittämättömiksi todettuja tavoitteita ei lukittu jopa vuoteen 2030 asti, niin kuin välillä pelättiin.

Sopimuksen on määrä astua voimaan vuonna 2020, mutta ensimmäisen kerran kansallisia panoksia arvioidaan jo vuonna 2018. Tämän läpimenoa eivät vahvan sopimuksen kannattajat uskaltaneet etukäteen toivoa.

Sopimuksen astuttua voimaan arviointi tehdään vuonna 2023 ja sitten viiden vuoden välein.

Vahvan sopimuksen kannattajien idea tietysti on, että arviointi tarkoittaisi samalla tavoitteiden kiristämistä. Tätä ei sopimuksessa sanota, mutta sen sijaan sanotaan, ettei niitä saa heikentää missään vaiheessa. Mutta kansalliset panoksethan eivät siis ole sitovia.

Haittoja ei luvata korvata

Kokouksen suurimmat kiistat liittyivät odotetusti teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliseen suhteeseen.

Vuoden 1992 Rion puitesopimuksesta lähtien perustana on ollut ”yhteinen, mutta eriytetty vastuu”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki ovat vastuussa, mutta vauraiden maiden on tehtävä enemmän. Tältä pohjalta vuoden 1997 Kioton sopimuksessa sitovia toimia vaaditaan vain kehittyneiltä mailta.

Yhdysvallat, EU ja muut kehittyneet valtiot halusivat purkaa jaottelua Pariisissa. Perusteluna oli se, että osa kehitysmaiksi luokitelluista on vaurastunut (esimerkiksi Kiina), osa ei olisi alun perinkään kuulunut kehitysmaiden kategoriaan (esimerkiksi Saudi-Arabia).

Pariisissa jaottelu pidettiin muodollisesti voimassa, mutta käytännössä se liudentui.

Kaikkein haavoittuvimmille kehitysmaille tärkeä kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttamista haitoista ja menetyksistä (”loss and damage”) pääsi mukaan sopimukseen. Tällä tarkoitetaan sellaisia haittoja, joihin ei ole auttanut ilmastonmuutoksen hillitseminen tai siihen sopeutuminen.

Haittoja pidetään ”välttämättömänä estää ja vähentää” sekä luvataan ”yhteistyötä” asiassa. Erikseen kuitenkin todetaan, ettei pykälä merkitse (teollistuneiden maiden) vastuun tunnustamista tai korvausvelvollisuutta.

Täsmennys on mukana Yhdysvaltain vaatimuksesta, koska korvausvelvollisuus vaatisi viemään sopimuksen senaattiin. Presidentti Barack Obama ei saisi sitä republikaanienemmistöisessä senaatissa ratifioitua. Nyt hän tulkintansa mukaan voi vahvistaa sopimuksen presidentin asetuksella.

Yhdysvaltain ongelman suojaan voivat tietysti muut vauraat maat kätkeytyä.

Rahoitusta ehkä nostetaan

Ilmastorahoituksesta kiisteltiin hartaasti. Tulokseksi tuli, että teollisuusmaat jatkavat 2020-luvulla rahoitusta kehitysmaiden ilmastotoimiin vähintään 100 miljardilla vuosittain. Summa on aiemmin luvattu saavuttaa vuoteen 2020 mennessä.

Lisäksi sovittiin, että vuoteen 2025 mennessä asetetaan uusi rahoitustavoite, jossa 100 miljardia on ”lattia”.

Rahoitus ei kuulu sopimuksen sitovaan osaan, koska silloin törmättäisiin taas Yhdysvaltain ratifiointiongelmaan.

Kiistassa läpinäkyvyydestä Kiina antoi periksi. Se olisi halunnut jyrkän kahtiajaon, jossa kehittyneillä mailla on tiukat todentamisvelvoitteet, kaikilla muilla paljon löysemmät.

Tulokseksi tuli kuitenkin liukuva asteikko, jossa kaikilla on periaatteessa samat velvollisuudet, mutta köyhempien maiden heikommat resurssit otetaan huomioon. Lisäksi vauraat maat antavat köyhille teknistä ja taloudellista tukea raportointiin.

Sopimus astuu voimaan aikaisintaan 2020, kunhan vähintään 55 maata on sen vahvistanut kansallisten menettelyjensä vaatimalla tavalla. Lisäksi sopimuksen piirissä täytyy olla vähintään 55 prosenttia maailman päästöistä.

Monia vuosien varrella esillä olleita kysymyksiä kuten lento- ja laivaliikenteen päästöjä ei Pariisin sopimuksessa käsitellä.