Pentti Saarikosken runous on viehättänyt ja kiinnostanut filosofian tohtori Riikka Ylitaloa nuoresta pitäen. Hänen tavattoman kiinnostava kirjallisuuden väitöskirjansa Kanoninen kumous. Pentti Saarikosken 1960-luvun lyriikan poliittinen runousoppi tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa marraskuussa.
Väitöskirja pureutuu Saarikosken runojen yhteiskunnallisuuteen: yhteiskunnan kritisoimiseen, pyrkimykseen muuttaa yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisen tilanteen kommentointiin.
Saarikosken runoudessa Ylitaloa kiehtoo sen kauneus ja koskettavuus sekä Saarikosken ymmärrys yhteiskunnallisia asioita ja politiikkaa kohtaan.
– Tämän vuoksi nautin hänen tekstiensä lukemisesta suunnattomasti. Alun perin kiinnostuin Saarikosken tuotannosta luettuani lukioikäisenä hänen Nuoruuden päiväkirjansa.
Saarikoski julkaisi 1960-luvulla seitsemän runokokoelmaa. Ne muodostavat kehityskaaren, jossa Maailmasta-kokoelman hienovarainen poliittisuus muuttuu teosten Mitä tapahtuu todella? ja Ääneen propagandistiseksi kommunistiksi julistautumiseksi ja lopulta poliittisen pettymyksen käsittelyksi Katselen Stalinin pään yli ulos -kokoelmassa. Kokoelma Kuljen missä kuljen on Ylitalon mukaan Saarikosken poliittisen runousopin kannalta tärkeä, erityisesti siksi, että siinä tarkastellaan kirjailijan yhteiskunnallista asemaa.
Runouskäsitys KU:ssa vuonna 1963
Saarikoski ei vain tehnyt taidetta, vaan hyödynsi lyriikassaan myös runouden keinoja poliittisten arvojen ilmaisemiseen. Hän otti kantaa ajankohtaisiin, kuumiin poliittisiin kysymyksiin ja valotti poliittisia näkemyksiään runojen puhujan, kuvallisuuden ja intertekstuaalisuuden eli tekstienvälisyyden sekä avantgardisten kirjoitusmenetelmien välityksellä.
”Niin kuin maisemien maalaajalle maisemien, niin tulee runoilijalle sanojen ja sanoista muodostuvien lauseiden olla kaikkien yhtä tärkeitä, keskenään tasa-arvoisia. Ministerin tai professorin sanat ja lauseet eivät ole arvokkaampia kuin ministerin autonkuljettajan tai professorin kotiapulaisen sanat ja lauseet. Ja vielä enemmän: myöskään runoilijan omat sanat ja lauseet eivät hänelle saa olla missään erikoisasemassa, vaan niiden tulee olla tasa- arvoisessa asemassa muiden sanojen ja lauseiden joukossa.”
Näin Pentti Saarikoski määritteli runouskäsitystään Kansan Uutisissa 8.12.1963 ilmestyneessä esseessään Dialektisesta runoudesta. Tämä essee saa melko suuren painoarvon Ylitalon väitöskirjassa.
Vaikka Saarikoski kirjoitti runoissaan usein itsestään, hän tuli samalla kuvanneeksi monen muun vasemmistolaisradikaalin kehitystä ja kommunistiksi tuloa 1960-luvulla, Ylitalo muistuttaa.
–Olen väitöskirjassani esittänyt, että Saarikosken kommunismista kiinnostumiseen vaikuttivat sekä yleinen kulttuuri-ilmapiiri että henkilökohtaiset syyt. Yhtäältä aika oli otollista poliittiselle julistuksellisuudelle ja kommunistiksi tulolle, mutta osittain kyseessä oli luultavasti myös kapina hänen pikkuporvarillista perhettään kohtaan.
Saarikosken runoja ei Ylitalon mukaan voi nimittää sosialistiseksi realismiksi, mutta hänen kokoelmissaan – etenkin Ääneen-teoksessa – on nähtävissä sen piirteitä. Näitä piirteitä ovat esimerkiksi optimismi, luottamus sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän toteutumiseen sekä kuvattu ”positiivisen sankarin” kehitystarina.
Runoilijalla ei poliittista valtaa
Saarikosken poliittinen pettymys ajoittui hieman varhaisempaan aikaan kuin monien muiden radikaalien, 1960-luvun puolivälin tienoille. Ylitalo ei tiedä kaikkia syitä siihen, miksi Saarikoski pettyi politiikkaan ja kommunismiin.
– Eihän hän niihin täysin pettynytkään. 1960-luvun lopulla Pentti Saarikoski liittyi vielä SKP:hen ja oli kommunisti vielä 1970- ja 1980-luvuillakin. Hänen pettymyksensä lienee kohdistunut ennen kaikkea siihen, ettei taiteella voinutkaan vaikuttaa yhteiskuntaan ja ihmisten poliittisiin näkemyksiin niin voimakkaasti, kuin hän oli ajatellut 1960-luvun alussa. Hän kirjoitti itsekin siitä, että Mitä tapahtuu todella? -kokoelma vaikutti ennen kaikkea toisiin runoilijoihin ja heidän tuotantoihinsa, ja harmitteli, että yhteiskunnallisesti kokoelman vaikutus jäi valitettavan vähäiseksi. Runoilijoilla ei ollut sellaista valtaa kuin poliittisilla vaikuttajilla ja johtajilla.
Ylitalo etäännyttää tutkimuksessaan Saarikosken värikkään yksityiselämän lähes täysin alun lyhyehköä esittelyä lukuun ottamatta ja keskittyy runousoppiin.
– Saarikosken yksityiselämästä on olemassa jo paljon elämäkertoja ja teoksia, joita ovat kirjoittaneet hänet tunteneet ihmiset. Itse en tietenkään voisi tällaisia teoksia kirjoittaa, mutta se ei ole ainoa syy, jonka vuoksi keskityn hänen runoihinsa. Saarikosken runouden ja perinteen tuntemus oli niin vahvaa, että hänen omankin lyriikkansa rakentumisperiaatteita on syytä tutkia tarkasti. Tällöin saadaan käsitys siitä, missä määrin Saarikosken runous perustuu lyriikan uudistamiselle ja missä määrin perinteen jatkamiselle.
Ei mikään poikkeusyksilö
Ylitalon väitöskirjan yksi tärkeä tendenssi on tuoda arkinen Saarikoski ja arjen tuominen runoudessa esille.
– Tendenssi on ehkä hieman voimakas sana, mutta kyllä, olen halunnut väitöskirjassani tuoda esiin Saarikosken runojen arkisia elementtejä. Kuvaamalla arkeaan – tai runojen puhujan arkea – Saarikoski mielestäni myös korosti olevansa tavallinen ihminen, ei poikkeusyksilö, jollaisena monet häntä pitivät. Toki Saarikoski tiedosti hyvin olevansa myös intellektuelli, joten ehkä hän halusi arkea kuvaamalla kuroa umpeen kuilua, joka hänen ja muiden ihmisten välillä vallitsi.
Runous ylipäätään on tutkijan työnsä lisäksi Kulttuurivihkojen toimitussihteerinä toimivalle Ylitalolle hyvin tärkeää.
– Olen kiinnostunut etenkin modernistisesta runoudesta sekä 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnallisesti osallistuvasta runoudesta. Nykyrunous ei jostain syystä kosketa minua paljoa. Ehkä yksi syy tähän on se, että se on harvoin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa – ainakaan samalla tavalla kuin 1960- ja 1970-luvuilla.
Kanoninen kumous. Pentti Saarikosken 1960-luvun lyriikan poliittinen runousoppi. Jyväskylän yliopisto 2015.
uutiskirje 
